Toisvisio

Kolme kovaa Beetä

Artikkeli ei sisällä juonipaljastuksia.

Televisio ei ole koskaan saanut korkeakulttuurillista asemaa. Toisinaan televisio kuitenkin tarjoaa laadukkaita yllätyksiä. 1990-luvun ja 2000-luvun taitteessa tv:ssä näkyi kolme behmeällä beellä alkavaa laatusarjaa, joista kerron tässä lyhyesti.

Babylon 5

Ensimmäisenä vuorossa J. Michael Straczynskin viiden tuotantokauden pituinen tieteissarja Babylon 5. Sarja kertoo samannimisen avaruusaseman elämästä viiden vuoden aikana, johon mahtuu erilaisia välienselvittelyjä avaruusolentojen välillä kuin myös ihmisten sisällissotia ja jumalolentojen kohtaamisia. Toisin kuin vaikkapa monissa Star Trek -sarjoissa, juoni ja hahmot kehittyvät sarjan edetessä, varsinkin toisesta tuotantokaudesta alkaen, kun pääjuoni alkaa selkeytyä. Sarjan erikoisuutena JMS hahmotteli koko viiden tuotantokauden tarinan, ennen kuin sarjaa alettiin edes kuvata. Tämän riskisijoituksen ansiosta kokonaisuus onkin harvinaisen eheä, ja juoniaukkoja saa etsiä todella tiheällä kammalla.

Mikä sarjasta sitten tekee niin hyvän? Vetävä juoni, mielenkiintoiset ja sympaattiset hahmot, jotka kehittyvät ja muuttuvat sarjan aikana, asetelmat, jotka monimutkaistuvat kausi kaudelta, tunnelma ja erikoiset yksityiskohdat, kuten joka tuotantokaudella vaihtuva, kauden ilmapiiriin sopiva alkutunnus ja -puhe sekä Christopher Franken musiikki, joka on ehkä parasta mitä tieteissarjoissa on koskaan kuultu. Lisäksi monet sarjassa käsiteltävistä aihepiireistä ovat ajankohtaisempia nyt kuin 25 vuotta sitten.

Sarjalla on kuitenkin vähän hidas sytytys. Jotta sarjasta saisi oikean kuvan, niin vähintään toinen tuotantokausi kannattaa katsoa loppuun. Sarjan tietokone-efektit ovat myös vähän ikääntyneitä, mutta niin ne olivat jo silloin kun sarja esitettiin Suomessa 2000-luvun vaihteessa, eikä se estänyt sarjaa saamasta suosiota täällä, kuten Star Wreck VI: In the Pirkinning sen todistaa. Perinteinen maskeeraus sen sijaan on erinomaista ja ajatonta.

Buffy, The Vampire Slayer

Toisena vuorossa fantasiasarja Buffy, The Vampire Slayer. Sarjan alkuvaikutelma on huijaava: supervoimilla varustettu high school -teiniblondi, joka hakkaa pahoja vampyyreitä varsin mustavalkoisella otteella. Sarjan asetelma monimutkaistuu ja syvenee kuitenkin nopeasti jo ensimmäisen tuotantokauden aikana, ja kauden viimeisen jakson lopputaistelu onkin jo päätähuimaava. Mikä on vielä päätähuimaavampaa, sarja vain paranee ja muuttuu entistä mahtipontisemmaksi kausi kaudelta.

Kuten Babylon 5:ssä, myös Buffyssä sarjan laatu on pääosin yhden henkilön ansiota: Joss Whedonin, sarjan tuottajan ja käsikirjoittajan. Whedonin ansiosta sarjan vahvuuksia ovat sen käsikirjoitus, dialogi sekä huumorin ja draaman onnistunut yhdistelmä. Sarja käyttää Salaiset kansiot -tyyliä, jossa vuorottelevat "viikon hirviö" -tyyppiset jaksot ja pääjuonijaksot. Buffyssä tämä jaottelu on kuitenkin toteutettu sulavammin ja aikaisempien jaksojen tapahtumiin viitataan jatkuvasti. Juoni on harvoin ennalta arvattava, ja monet kliseet on käännetty päälaelleen. Pelkästään uskomattomat juonenkäänteet pakottavat seuraamaan sarjaa jakso jaksolta, mutta fantasia-aiheesta huolimatta sarjan juoni on silti uskottava ja hahmot helposti samaistuttavia. Dialogi on toimivaa ja kekseliästä, ja huumori ja draama ovat yhdistetty toimivasti eivätkä ole koskaan toisiltaan pois: jakson alku voi tarjota parasta naurua pitkään aikaan, kun samaisen jakson lopussa odottaa jo kyynel silmäkulmassa.

Sarjan edetessä hahmot ja aiheet aikuistuvat, symboliikkaa ja ironiaa on löydetty useankin väitöskirjan tarpeisiin ja viidenneltä tuotantokaudelta löytyy Se Yksi Jakso. Yllättäen sarjan heikoimpana pidetty kausi onkin sen neljäs eli keskimmäinen, mikä johtuu lähinnä eräästä epäuskottavuustekijästä. Muuten sarjan laatu pysyy tasaisen korkealla, ja huippujaksoja on ripoteltu tasaisesti aina viime metreille saakka. Yhteenvetona teinix-kielellä: Buffy on paras, muut vampyyrisarjat vedetään vessanpöntöstä alas.

Tähän väliin tulee tietysti mainita sivusarja Angel, jonka tapahtumat sijoittuvat rinta rinnan Buffyn neljännestä kaudesta alkaen. Molemmat sarjat muodostavat "Buffyversumin", 254 jaksosta koostuvan eepoksen (vrt. Salaiset kansiot 202 jaksoa, Game of Thrones 73 jaksoa, Supernatural 309 jaksoa). Angelista voin sanoa vain, että se on vähintään yhtä hyvä kuin emosarjansa.

Battlestar Galactica

Viimeisenä mutta ei ja vähäisimpänä Battlestar Galactica, 1970- ja 1980-luvun vaihteessa tuotetun, lyhyeksi jääneen mutta kulttistatusta nauttineen tv-sarjan uusioversio. Sarjassa seurataan ihmiskunnan viimeisiä eloonjääneitä pakenemassa ihmisten luomia robotteja, cyloneita, jotka kääntyivät isäntiään vastaan. Päänäyttämönä toimii pakenevan avaruuslaivaston taistelualus ("taisteluplaneetta") Galactica, komentajanaan Adama, jota näyttelee Blade Runnerista ja Miami Vicesta tuttu Edward James Olmos. Sarjan juoni ja hahmot ovat syvällisiä ja tarjoavat paljon pohdittavaa. Valitettavasti sarjaa piinaavat samat ongelmat kuin muissakin nykysarjoissa: kamera heiluu kuin kofeiinipiikin saanut hyttynen, musiikki on mitäänsanomatonta rummunhakkaamista ja tunnelma menee välillä turhankin ylidramaattiseksi. Lisäksi sarjaa on kritisoitu liiallisesta kannanotostaan oman aikansa tapahtumiin, eikä sarja tunnu yhtä ajattomalta ja teemoiltaan yleispätevältä kuin Babylon 5.

Haukkumisistani huolimatta arvostan sarjaa kovasti, sillä se edustaa valiomallia siitä, millaisia uusioversioiden pitäisi olla: parannettuja versioita alkuperäisistä, potentiaalisista mutta syystä tai toisesta epäonnistuneista tuotoksista – tässä tapauksessa alkuperäisestä Galactica-sarjasta. Uusioversioita kun on tapana tehdä tuotoksista, jotka ovat jo muutenkin Laadukkaita ja tunnettuja, minkä seurauksena uusioversio ei eroa Laadultaan tarpeeksi alkuperäisestä ja on siten turha. Ottakaa oppia Galacticasta!

Lopuksi vielä pieni tietoisku minusta: en ole scifi-, teini- tai supersankarisarjojen ylin ystävä, mutta pidän silti kaikista kolmesta sarjasta (ja suorastaan rakastan kahta ensimmäistä). Ristiriitaista? Ei, sillä Laatu ylittää genrerajat. Lisäksi olen tehnyt Babylon 5:lle ja Buffylle omat sivustonsa, jotka tarjoavat kiinnostuneille lisätietoa.

Animoitua Barksia

Yhdysvallat on Aku Ankan suhteen ristiriitainen maa. Toisaalta sieltä ovat peräisin ankkamaailman merkittävimmät tekijät Al Taliaferro, Carl Barks ja Don Rosa; toisaalta valtaosa tuotannosta koostuu lapsellisista ja hengettömistä tekeleistä, joista tuoksahtaa Disneyn rahantekokoneet.

Animaation saralla tämä jako pätee myös: 1930–1950-lukujen ankkapätkikset ovat arvostettuja klassikoita, joista heijastuu ”se oikea ankkatunnelma”. Loput tekeleet edustavat sitä perinteistä Disney-kamaa, ”koko perheen viihdettä”, josta on turha etsiä syvällisempää sisältöä. 1980-luvun lopulla valmistui ankkamaailmaan sijoittuva animaatiosarja, DuckTales, kotimaisittain tietysti Ankronikka. Kumman luokan edustaja tämä sarja on – sitä puin nyt lyhyesti.

Sarjan lähtökohta on lupaava: tarinoita, jotka perustuvat itsensä Carl Barksin teoksiin – kukapa ei haluaisi nähdä ikimuistoisia kohtauksia elävöitettyinä ruudun takana. Animaatio on taattua Disney-tasoa, ääninäyttelijät alansa huippuja (suomalaiset vastineetkaan eivät tässä joukossa häpeä, ja kerrankin niitä on mukana paljon) ja lisäksi remmissä on mukana kunnianhimoinen säveltäjä Ron Jones sovittamassa amerikkalaisen animaatiomusiikin standardit uuteen uskoon. Tästä ainoa suunta on alaspäin, ja sinne mennäänkin rytinällä. Mielestäni sarjassa on kolme suurta ongelmaa:

• Disney-maailman dynaamisin henkilö, Aku Ankka, jätettiin pois sarjasta hahmon alkuperäisen ääninäyttelijän kuoleman takia. Siitä huolimatta Aku on mukana muutamassa jaksossa, joten miksi hahmoa ei voitu käyttää enemmän?
• Sarjaan sisällytettiin monia uusia hahmoja, joille olisi ollut jo olemassa oleva vastine, moni jopa suoraan Barksin käsistä. Heimo Huima toimii Akun korvikkeena, Selma Taateli Mummo Ankan, ja Tepa Leenan, Liinun ja Tiinun. Kuusi pikkuankkaa olisi kuitenkin ollut vähän liikaa, joten Tepa voitaneen antaa anteeksi, kuin myös Roopen hovimestari Ankenström, sillä Barksilla ei ollut vakiintunutta hovimestarihahmoa. Juusohan on tuoreempi, italialainen tuotos.
• Sarjan suurin ongelma eli Disney-tuotteille tyypillinen syvällisyyden puute, mikä ilmenee varsinkin Carl Barksin tarinoihin perustuvissa jaksoissa – herra Barks kun ei tanssinutkaan Disneyn pillien tahtiin. Mainio esimerkki on jakso Mikroankat avaruudesta: minne katosivat alkuperäisen sarjakuvan skeptikkoyhdistys ja miljardin markan metsästys? Kun nämä leikattiin pois, katosi myös yksi ankkasarjakuvien haastavimmista ja puhuttelevimmista loppuratkaisuista. Tuloksena koko jakso taantuu pelkäksi Kulti, kutistin kakarat -parodiaksi (kyseinen elokuvahan ilmestyi samoihin aikoihin Disneyltä). Jos leikkausten syynä oli jakson aikaraja, ehkä koko formaatissa on tällöin jokin pielessä.

Sarjasta on myös tehty uudempi versio, jota ikävä kyllä vaivaavat täysin samat ongelmat, vaikka Akulla onkin siinä suurempi rooli. Ei siis liene epäilystä kumpaan luokkaan sijoitan Ankronikan. Fanaattisimpien ankkafanien täytynee jatkossakin tyytyä vuosikymmenten takaisiin pätkiksiin. Erittäin harmillista, sillä ankkamaailmassa olisi aineksia mahtipontiseksi ja kunnianhimoiseksi sarjaksi, varsinkin jos siihen mahdutettaisiin Barks–Rosa-jatkumo.

Unhon korjaamat helmet

Artikkeli ei sisällä juonipaljastuksia.

Tässä jatkuvasti päivittyvä lista suuren yleisön unohtamista tv-helmistä.

Frasier

Legendaarisen Cheers-komediasarjan sivuosa (spin-off), joka on niin erilainen emosarjastaan kuin vain voi olla. Jos Cheers käsitteli tavallisten kaduntallaajien elämää ja ongelmia, niin Frasierin ja hänen veljensä tähdittämässä sarjassa seurataan kaksikon toilailuja yläluokan ja kuohukerman keskellä. Kuitenkin puhtaan snobittelun sijaan sarjassa kritisoidaan tasapuolisesti niin ylä- kuin alakerroksen väen elämäntyylejä ja -tapoja. Lisäksi Frasierin ja hänen veljensä kaltaisia herkkiä ja tunteellisia mieshenkilöitä näkee televisiossa turhan harvoin. Frasier tarjoaakin keskimääräistä huumorisekoilua syvällisempiä hahmoja ja tarinoita, ja lopputuloksena on poikkeuksellisen tasokas ja tyylikäs kokonaisuus.

Homicide – pelon kadut (Homicide: Life on the Street)

"Maailman paras tv-sarja, jota kukaan ei nähnyt". Tämä kyseenalainen titteli johtuu sarjan alkuperäisen esityskerran harvinaisen huonoista lähetysajoista. Kyseinen draamasarja kertoo Baltimoren poliisin murhayksikön etsivien työstä ja elämästä. Sarjan taustalla hyöri suuri HBO-nimi Tom Fontana, ja sarja onkin eräänlainen alustus myöhemmille HBO:n menestyssarjoille. Tässä on mukana oikeastaan kaikki HBO:n sarjojen hyvät puolet (mukaansatempaava juoni, rohkeat aihealueet ja pelottavan hyvä näyttely) ilman niitä huonoja puolia (yliampuva kiroilu, seksi ja muut aikuisen kypsyyden tunnusmerkit). Hahmot ovat myös piirun verran sympaattisempia kuin myöhempien HBO:n sarjojen kovaksi keitetyt synkkikset. Mistään lastenohjelmasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä mitään ei kaunistella eikä mitään tehdä helpoimman kautta – eräs kolmannen kauden kohtaus suorastaan kouristi vatsastani. "Miellyttävänä" lisänä monet tapaukset pohjautuvat tositapahtumiin.

Herrasmiesliiga (The League of Gentlemen)

Tyylipuhtailla komediasarjoilla on usein se ongelma, että ne eivät aiheuta katsojissa suuria tajunnanräjäytyksiä tai tunteenpurkauksia. Eräs harvoista poikkeuksista on tämä brittiläinen komediasarja, jota voisi kuvailla adjektiiveilla vastenmielinen, irvokas ja shokeeraava. Sarja todella pohjautuu siihen perusajatukseen, että huumorin ei tule miellyttää ketään. Vaikka jo pelkästään ennakkoluuloton asenne ja ennalta-arvaamattomuus erottaisivat sen joukosta, niin viimeistään kolmas tuotantokausi nostaa sarjan aivan omaan luokkaansa. Päänäyttelijät tulevat kyllä tutuiksi – jokaisella kolmella kun on 17 eri roolihahmoa.

Isä Ted (Father Ted)

Kolme pappia, yksi kodinhoitaja ja rypäs omintakeisia seurakuntalaisia ulkomaailmasta eristäytyneellä pikkusaarella. Lupaava asetelma – ja ensimmäisen kauden alkulämmittelyn jälkeen sarja pistääkin sellaisen vaihteen silmään, ettei edes brittihuumorin kruununkantaja Fawlty Towers tahdo pysyä mukana – väkevän irlantilaishuumorin kanssa kun on paha kilpailla. Tästä sarjasta ei vakavia hetkiä löydy, mutta niiden sijaan sarjan meno yltyy välillä sellaiseksi, että se on pakko itse nähdä jotta sen uskoisi. Näille papeille mikään ei ole liian pyhää.

Seinfeld

That's the true spirit of Christmas: people being helped by people other than me. That makes me feel good inside.

– Jerry Seinfeld

I think I can sum up the show for you with one word: Nothing.

– George Costanza

Alku aina hankalaa -sanonta sopii Seinfeld-sarjan syntymään kuin nenä päähän. Kahden ensimmäisen tuotantokauden puolivillaisista käsikirjoituksista ja heikosta katsojamenestyksestä huolimatta stand up -koomikko Jerry Seinfeld piti päänsä kylmänä ja pinnalla, ja siten sarjasta kuoriutui neljännen tuotantokauden alkuun mennessä 1990-luvun suurimpia menestystarinoita televisiorintamalla. Jerryn, Elainen, Kramerin ja Georgen elämää yhdistävät nautintojen hankinta muiden kustannuksella sekä vastuun välttäminen keinolla millä hyvänsä. Jopa nihilistiseksi luonnehdittu sarja oli aikaansa edellä (valitettavasti). Nelikosta erottuvat erikoislaatuinen Kramer uunoturhapuromaisella säkällään sekä George Costanza, jonka itsekkyydelle ja mukavuudenhalulle ei löydy vertaistaan – ainakaan jos animaatiosarjat jätetään pois laskuista.

The Critic

Jay, you weren't meant to create. You were meant to tear apart. You were born to nitpick what others poured their hearts and souls into.

– Professor Blauhardt, Jayn mentori

Simpsonien tekijöiden toisen sarjan voisi kiteyttää seuraavanlaisesti: Family Guy mutta vuosia aikaisemmin ja kaikilta osin parempana. Näyttäviä musikaalinumeroita, lukemattomia elokuvaparodioita ja satunnaista sekoilua, mutta tarinoista löytyy silti ajatustakin. Lähtöasetelmakin on herkullisempi: Jay Sherman on elokuvakriitikko Roger Ebertin ja kumppaneiden jalanjäljissä, jolle kelpaa vain paras ja valtavirrasta poikkeava. Hänen elämänsä on luonnollisesti kaikkea muuta paitsi helppoa, ja urakin on jatkuvasti vaakalaudalla. Simpsonien ensimmäisten kausien tapaan huumoria on viljelty niin päin kasvoja kuin myös hienovaraisemmin. Ja mikä parasta, sarja ei jämähtänyt ikuisuussarjaksi vaan 23-osaiseksi paketiksi, joka jaksaa naurattaa alusta loppuun.

Twin Peaks

I'll see you again in 25 years. Meanwhile.

– Laura Palmer(?)

David Lynchin "aikuisten satu" on kulttiklassikon maineensa ansainnut. Tämä lyhyeksi jäänyt (vaikkakin pientä jatkoa saanut) draamasarja käsittelee USA:n ja Kanadan rajalla sijaitsevan samannimisen pikkukaupungin outoja ilmiöitä. Kuvankaunis maalaisidylli kätkee sisäänsä raakoja ja synkkiä salaisuuksia, joita FBI-agentti Dale Cooper (Kyle MacLachlan) yrittää selvittää. David Lynchin vekkuli mielikuvitus ja Angelo Badalamentin unenomainen musiikki takaavat omaleimaisen kokemuksen. Sarja on poikinut useita samantapaisia "outoilusarjoja", kuten Rooman sheriffi (Picket Fences), Villi Pohjola (Northern Exposure) ja Carnivàle, ja taitaa jopa Salaiset kansiot (X-Files) olla tälle vähän velkaa.

Tyttökullat (The Golden Girls)

Televisiosarjojen näyttelijöiden keski-ikä nuorentuu vuosi vuodelta, mutta katsojien keski-ikä sen kuin vanhentuu. Jos eläkeikäiset näyttelijät tuntuvat poikkeuksellisilta, niin eläkeikäisten tähdittämä tv-sarja on poikkeuksellistakin poikkeuksellisempi. Tällainen ihme kuitenkin löytyy 1980-luvulta Miamin lämmöstä. Blanchen, Dorothyn, Rosen ja Sophien lintukodossa koetaan ikäihmisten iloja ja suruja. Mummoenergialla ladatussa sarjassa käsitellään vanhuutta pilke silmäkulmassa, mutta tositilanteissa osataan myös vakavoitua, sillä kuolema ei ole tässä sarjassa harvinainen vieras.