The Prisoner

Patrick McGoohan

Patrick McGoohan syntyi vuonna 1928 Yhdysvalloissa. Hänen vanhempansa olivat irlantilaisia siirtolaisia, ja he palasivatkin Irlantiin Patrickin ollessa vielä muutaman kuukauden ikäinen. Nuori Patrick McGoohan kiersi lukuisissa työpaikoissa aina kanafarmista pankkiin, näytellen samalla harrastelijateatterissa. 1950-luvulla hän siirtyi töihin teatteriin ja alkoi luoda näyttelijänuraansa brittiläisissä teatteri- ja televisiotuotannoissa. McGoohan kasvoi pian tunnetuksi ja arvostetuksi näyttelijäksi, ja vuonna 1959 hänet äänestettiin Britannian parhaaksi TV-näyttelijäksi.

1960 McGoohan valittiin pääosaan mustavalkoiseen brittiläiseen TV-sarjaan Danger Man, jossa hän näytteli NATOn salaista agenttia John Drakea. Hahmo ei käyttänyt aseita eikä kellistänyt naisia, vaan luotti älyynsä. McGoohan oli itse vahvasti mukana luomassa hahmosta tarkoituksellista vastavetoa muodissa olleille James Bond -tyypeille. Sarja teki McGoohanista todellisen tähden, ja ironisesti hän oli pian ensimmäinen ehdokas elokuvien James Bondiksi. McGoohan kuitenkin kieltäytyi, koska käsikirjoitus oli siinä vaiheessa vielä liian heikko, ja koska elokuvan tuotantotiimissä oli henkilö, jonka kanssa McGoohan ei halunnut työskennellä. Yhtenä syynä pidetään myös Bondin tunnettua naisten perässä ravaamista. Myöhemmin osan sai tunnetusti Sean Connery, jonka lopetettua Bondina McGoohanille tarjottiin osaa toistamiseen.

The Prisonerin jälkeen McGoohanin esiintymiset harvenivat. Hän mm. osallistui Columbo -televisioelokuvien tekemiseen sekä kirjoittajana, ohjaajana että näyttelijänä, ja sai kaksi parhaan sivuosanäyttelijän Emmyä osistaan. The Prisonerin #6:n ja Danger Manin John Draken lisäksi McGoohanin muista rooleista muistetuimmat lienevät kuitenkin kuningas Edward I Mel Gibsonin mammutissa Braveheart, vankilanjohtaja Clint Eastwoodin tähdittämässä elokuvassa Escape from Alcatraz (Pako Alcatrazista), sekä yksi päärooleista Alistair MacLean -filmatisoinnissa Ice Station Zebra (Jääasema Zebra).

The Prisonerin synty

The Prisonerin syntytarina on lähes yhtä monitahoinen kuin sarja itse. Tähän on koottu useista lähteistä suht koherentti näkemys asioista, unohtamatta kuitenkaan kolikon kääntöpuolta. Koska McGoohan ja George Markstein pysyivät tiukasti kannassaan, ei totuutta eri asioiden ja henkilöiden osuuksista välttämättä koskaan saada varmuudella selville.

Vuosina 1959 – 1960 Danger Manin ensimmäisiä jaksoja kuvattiin idyllisessä Portmeirionin kylässä, ja McGoohan tahtoi jo silloin käyttää kylää johonkin muuhunkin. Myöhemmin Danger Manin parissa työskenteli myös huomattava osa muusta The Prisonerin tulevasta tuotantotiimistä, mukaanlukien script editor George Markstein ja tuottaja/käsikirjoittaja David Tomblin. Kun 1966 yli 50 jaksoa jatkuneelle sarjalle oli annettu piristysruiske kahden ensimmäisen värillisen jaksonsa muodossa, McGoohan totesi täysin yllättäen sarjan alkavan toistaa itseään, ja yleisesti TV-viihteen olevan yllätyksetöntä. Hän tahtoi lopettaa homman tehdäkseen jotain muuta. George Markstein spekuloi myöhemmin McGoohanin halunneen takaisin teatteriin.

Markstein kertoi haastattelussa saaneensa McGoohanin yllättävästä lähdöstä menestysagenttisarjan pääosasta sen pohjimmaisen idean, eli salainen agentti eroaa yhtäkkiä ilman näkyvää syytä. Markstein toimi toisessa maailmansodassa journalistina, ja oli saanut tietää oikeasti olemassaolevasta luksushotellityyppisestä "vankileiristä", jolle liikaa tietäviä ihmisiä vietiin. McGoohan taasen on haastatteluissa kertonut The Prisonerin idean tulleen hänelle jo kun Danger Manin jaksoja kuvattiin Portmeirionissa. Kolmansien osapuolien tarinat kertovat McGoohanin halunneen jo nuoresta asti ilmaista tuntemuksiaan yhteiskunnan vangitsevuudesta ja yksilöllisyyden puutteesta, tai McGoohanin saaneen idean Marksteinin kertoessa hänelle mainitunlaisista vankileireistä. Joka tapauksessa yleensä Markstein mainitaan julkisuudessa sarjan toiseksi luojaksi.

McGoohan esitti rahoittajalleen ITC:n (Incorporated Television Company ltd) Lew Gradelle omana ideanaan konseptin kuuden-seitsemän jakson mittaiseen minisarjaan, jonka tahtoi kuvattavan Portmeirionissa. Grade ei ymmärtänyt konseptia alkuunkaan, mutta ehkä juuri siksikin lupasi saman tien rahoituksen ja hyvin vapaat kädet toteutukseen sillä ehdolla, että jaksoja tehtäisiin kansainvälistä myyntiä varten 26. Useimmissa jenkkisarjoissa on edelleen 20 – 26 jaksoa tuotantokaudessa ja vuotuinen ohjelmisto on sen mukainen, brittikaudet ovat usein jopa vain 6 – 10 jakson mittaisia. Sarja sai ennätyksellisen budjetin, ja McGoohanista tuli aikansa parhaiten palkattu TV-näyttelijä.

McGoohan oli sitä mieltä, että yli seitsemään jaksoon venyttäminen ohentaisi sisältöä liiaksi. Hän kuitenkin kertoi kompromissina koonneensa käsikirjoittajiensa kanssa kymmenen uutta jaksoidealuonnosta vain yhdessä viikonlopussa. Toisen näkökannan mukaan sarjaa alettiin kuvata alun perin kahteen 13 jakson televisiokauteen tähdäten. Joka tapauksessa McGoohan on ollut sitä mieltä, että vain seitsemällä hänen alkuperäisen suunnitelmansa mukaisella jaksolla on merkitystä.

McGoohan perusti tuotantoyhtiö Everyman Filmsin yhdessä David Tomblinin kanssa, ja sarjan kuvaukset aloitettiin syyskuussa 1966 George Marksteinin toimiessa script editorina. Markstein itse korosti ainoassa antamassaan laajemmassa The Prisoner -aiheisessa haastattelussa olleensa story editor, joka hyvin pitkälle vastaa sarjan tarinoista. Ensimmäisenä kuvattiin useimmat alkuperäisen suunnitelman mukaisista jaksoista. Tuotantoaikataulu alkoi kuitenkin nopeasti köhiä, ja lokakuussa 1967 sarjan TV-esitysten alkaessa kuvauksia tehtiin vielä, eivätkä kaikki jaksot valmistuneet ajoissa ehtiäkseen aiottuun esityspaikkaansa, jolloin jaksojärjestyksiäkin jouduttiin sekoittamaan.

McGoohanin suhde Marksteiniin oli ilmeisen tulehtunut erityisesti myöhemmin sarjan tuotannon aikana, ja Markstein lähtikin ensimmäisen 13 kuvatun jakson jälkeen, koska hän koki olevansa tarpeeton McGoohanin valvoessa käytännössä kaikkea. Jälkikäteen Markstein kertoi, että piti surullisena The Prisonerin kaoottista tuotantotapaa, ja että hänen mielestään McGoohanin kontrollihulluus ilman selkeää tavoitetta tuhosi sarjan kohti sen loppua. Markstein avoimesti myönsi, ettei pidä alkuunkaan viimeisistä kuvatuista jaksoista, erityisesti päätöksestä. Myöhemmin McGoohan mm. kieltäytyi osallistumasta TV-ohjelmiin, joissa Markstein oli mukana. Marksteinin mielestä oli toisaalta myös surullista, että ihmiset nostavat televisiosarjoja kulttistatukseen, ja että The Prisonerin uusiminen vielä 10 – 15 vuotta ensiesityksensä jälkeen ei imartele television tilaa.

Tässä vaiheessa alkaa tarinan epäselvin osuus.

Vaikka McGoohan aina antoi ymmärtää 17 jakson olleen kompromissi, tukevat useimmat asianhaarat versiota kahdesta 13-jaksoisesta kaudesta, joista toinen päättyi hyvin nopeasti. Ensimmäisen 13 jakson jälkeen oli kuvaustauko, mikä vihjaa tuotantokausien vaihteesta. Kun 14. jakson kuvauksien piti alkaa oli McGoohan itse Hollywoodissa tekemässä elokuvaa Ice Station Zebra, eli kuvaustauko oli selvästi myös suunniteltu, mutta mahdollisesti pidemmäksi odotettu. Samalla Marksteinin lisäksi moni muukin sarjan tekijöistä vaihtui, mikä kausikohtaisina sopimuksina myöskin tukisi näkemystä.

Yleisen version mukaan ensimmäisen 13 jakson kauden jälkeen sarja päätettiin lopettaa, syynä jo muutenkin kalliin sarjan pahasti ontunut tuotantoaikataulu ja rahoittajan huoli tarinan suunnasta ja lopusta, jolloin ennakkomyynnin takia piti vielä tuottaa neljä jaksoa lisää. Toisen näkemyksen mukaan McGoohan itse kertoi kuudettatoista jaksoa kuvattaessa seuraavan olevan viimeinen, kun ITC oli aiemmin vihjannut sarjan lopun häämöttävän.

Hyvin aikaisessa vaiheessa kuvattu ilmeisesti ensimmäisen kauden päätökseksi suunniteltu cliffhanger-jakso siirtyi koko sarjan toiseksi viimeiseksi, ja McGoohan kirjoitti tarinalle päätöksen. Loppu aiheutti Britanniassa ainutlaatuisen kohun, jonka seurauksena McGoohan pakeni maasta ensin Sveitsin Alpeille, ja myöhemmin 20 vuodeksi Yhdysvaltoihin. Loppu on historiaa.