Patrick McGoohan
Patrick McGoohan syntyi vuonna 1928 Yhdysvalloissa. Hänen vanhempansa olivat irlantilaisia siirtolaisia, ja he palasivatkin Irlantiin Patrickin ollessa vielä muutaman kuukauden ikäinen. Nuori Patrick McGoohan kiersi lukuisissa työpaikoissa aina kanafarmista pankkiin, näytellen samalla harrastelijateatterissa. 1950-luvulla hän siirtyi töihin teatteriin ja alkoi luoda näyttelijänuraansa brittiläisissä teatteri- ja televisiotuotannoissa. McGoohan kasvoi pian tunnetuksi ja arvostetuksi näyttelijäksi, ja vuonna 1959 hänet äänestettiin Britannian parhaaksi TV-näyttelijäksi.
1960 McGoohan valittiin pääosaan mustavalkoiseen brittiläiseen
TV-sarjaan Danger Man, jossa hän näytteli NATOn salaista agenttia
John Drakea. Hahmo ei käyttänyt aseita eikä
kellistänyt naisia, vaan luotti älyynsä. McGoohan oli itse vahvasti
mukana luomassa hahmosta tarkoituksellista vastavetoa muodissa olleille James
Bond -tyypeille. Sarja teki McGoohanista todellisen tähden, ja
ironisesti hän oli pian ensimmäinen ehdokas elokuvien James Bondiksi.
McGoohan kuitenkin kieltäytyi, koska käsikirjoitus oli siinä vaiheessa
vielä liian heikko, ja koska elokuvan tuotantotiimissä oli henkilö, jonka
kanssa McGoohan ei halunnut työskennellä. Yhtenä syynä pidetään myös
Bondin tunnettua naisten perässä ravaamista. Myöhemmin osan sai tunnetusti
Sean Connery, jonka lopetettua Bondina McGoohanille tarjottiin
osaa toistamiseen.
The Prisonerin jälkeen McGoohanin esiintymiset harvenivat.
Hän mm. osallistui Columbo -televisioelokuvien tekemiseen sekä
kirjoittajana, ohjaajana että näyttelijänä, ja sai kaksi parhaan
sivuosanäyttelijän Emmyä osistaan. The Prisonerin #6:n ja Danger
Manin John Draken lisäksi McGoohanin
muista rooleista muistetuimmat lienevät kuitenkin kuningas Edward I Mel
Gibsonin mammutissa Braveheart, vankilanjohtaja Clint
Eastwoodin tähdittämässä elokuvassa Escape from Alcatraz (Pako
Alcatrazista), sekä yksi päärooleista Alistair MacLean
-filmatisoinnissa Ice Station Zebra (Jääasema Zebra).
The Prisonerin synty
The Prisonerin syntytarina on lähes yhtä monitahoinen kuin sarja
itse. Tähän on koottu useista lähteistä suht koherentti näkemys asioista,
unohtamatta kuitenkaan kolikon kääntöpuolta. Koska McGoohan ja George Markstein pysyivät
tiukasti kannassaan, ei totuutta eri
asioiden ja henkilöiden osuuksista välttämättä koskaan saada varmuudella
selville.
Vuosina 1959 – 1960 Danger Manin ensimmäisiä jaksoja kuvattiin
idyllisessä Portmeirionin kylässä, ja
McGoohan tahtoi jo silloin käyttää kylää johonkin muuhunkin. Myöhemmin
Danger Manin parissa työskenteli myös huomattava osa muusta The
Prisonerin tulevasta tuotantotiimistä, mukaanlukien script editor George
Markstein ja tuottaja/käsikirjoittaja David Tomblin. Kun 1966 yli 50
jaksoa jatkuneelle sarjalle oli annettu piristysruiske kahden ensimmäisen
värillisen jaksonsa muodossa, McGoohan totesi täysin yllättäen sarjan
alkavan toistaa itseään, ja yleisesti TV-viihteen olevan yllätyksetöntä. Hän
tahtoi lopettaa homman tehdäkseen jotain muuta. George Markstein
spekuloi myöhemmin McGoohanin halunneen takaisin teatteriin.
Markstein kertoi haastattelussa saaneensa McGoohanin
yllättävästä lähdöstä menestysagenttisarjan pääosasta sen pohjimmaisen idean,
eli salainen agentti eroaa yhtäkkiä ilman näkyvää syytä. Markstein
toimi toisessa maailmansodassa journalistina, ja oli saanut tietää oikeasti
olemassaolevasta luksushotellityyppisestä "vankileiristä", jolle liikaa
tietäviä ihmisiä vietiin. McGoohan taasen on haastatteluissa kertonut
The Prisonerin idean tulleen hänelle jo kun Danger Manin
jaksoja kuvattiin Portmeirionissa. Kolmansien osapuolien tarinat kertovat
McGoohanin halunneen jo nuoresta asti ilmaista tuntemuksiaan
yhteiskunnan vangitsevuudesta ja yksilöllisyyden puutteesta, tai
McGoohanin saaneen idean Marksteinin kertoessa hänelle
mainitunlaisista vankileireistä. Joka tapauksessa yleensä Markstein
mainitaan julkisuudessa sarjan toiseksi luojaksi.
McGoohan esitti rahoittajalleen ITC:n (Incorporated Television
Company ltd) Lew Gradelle omana ideanaan konseptin kuuden-seitsemän
jakson mittaiseen minisarjaan, jonka tahtoi kuvattavan Portmeirionissa.
Grade ei ymmärtänyt konseptia alkuunkaan, mutta ehkä juuri siksikin
lupasi saman tien rahoituksen ja hyvin vapaat kädet toteutukseen sillä ehdolla,
että jaksoja tehtäisiin kansainvälistä myyntiä varten 26. Useimmissa
jenkkisarjoissa on edelleen 20 – 26 jaksoa tuotantokaudessa ja vuotuinen
ohjelmisto on sen mukainen, brittikaudet ovat usein jopa vain 6 – 10 jakson
mittaisia. Sarja sai ennätyksellisen budjetin, ja McGoohanista tuli
aikansa parhaiten palkattu TV-näyttelijä.
McGoohan oli sitä mieltä, että yli seitsemään jaksoon venyttäminen
ohentaisi sisältöä liiaksi. Hän kuitenkin kertoi kompromissina koonneensa
käsikirjoittajiensa kanssa kymmenen uutta jaksoidealuonnosta vain yhdessä
viikonlopussa. Toisen näkökannan mukaan sarjaa alettiin kuvata alun perin
kahteen 13 jakson televisiokauteen tähdäten. Joka tapauksessa McGoohan
on ollut sitä mieltä, että vain seitsemällä hänen alkuperäisen
suunnitelmansa mukaisella jaksolla on merkitystä.
McGoohan perusti tuotantoyhtiö Everyman Filmsin yhdessä
David Tomblinin kanssa, ja sarjan kuvaukset aloitettiin syyskuussa 1966
George Marksteinin toimiessa script editorina. Markstein itse
korosti ainoassa antamassaan laajemmassa The Prisoner -aiheisessa
haastattelussa olleensa story editor, joka hyvin pitkälle vastaa sarjan
tarinoista. Ensimmäisenä kuvattiin useimmat alkuperäisen suunnitelman
mukaisista jaksoista. Tuotantoaikataulu alkoi kuitenkin nopeasti köhiä, ja
lokakuussa 1967 sarjan TV-esitysten alkaessa kuvauksia tehtiin vielä, eivätkä
kaikki jaksot valmistuneet ajoissa ehtiäkseen aiottuun esityspaikkaansa,
jolloin jaksojärjestyksiäkin jouduttiin sekoittamaan.
McGoohanin suhde Marksteiniin oli ilmeisen tulehtunut
erityisesti myöhemmin sarjan tuotannon aikana, ja Markstein lähtikin
ensimmäisen 13 kuvatun jakson jälkeen, koska hän koki olevansa tarpeeton
McGoohanin valvoessa käytännössä kaikkea. Jälkikäteen Markstein
kertoi, että piti surullisena The Prisonerin kaoottista tuotantotapaa,
ja että hänen mielestään McGoohanin kontrollihulluus ilman selkeää
tavoitetta tuhosi sarjan kohti sen loppua. Markstein avoimesti myönsi,
ettei pidä alkuunkaan viimeisistä kuvatuista jaksoista, erityisesti
päätöksestä. Myöhemmin McGoohan mm. kieltäytyi osallistumasta
TV-ohjelmiin, joissa Markstein oli mukana. Marksteinin mielestä
oli toisaalta myös surullista, että ihmiset nostavat televisiosarjoja
kulttistatukseen, ja että The Prisonerin uusiminen vielä 10 – 15 vuotta
ensiesityksensä jälkeen ei imartele television tilaa.
Tässä vaiheessa alkaa tarinan epäselvin osuus.
Vaikka McGoohan aina
antoi ymmärtää 17 jakson olleen kompromissi, tukevat useimmat asianhaarat
versiota kahdesta 13-jaksoisesta kaudesta, joista toinen päättyi hyvin
nopeasti. Ensimmäisen 13 jakson jälkeen oli kuvaustauko, mikä vihjaa
tuotantokausien vaihteesta. Kun 14. jakson kuvauksien piti alkaa oli
McGoohan itse Hollywoodissa tekemässä elokuvaa Ice Station
Zebra, eli kuvaustauko oli selvästi myös suunniteltu, mutta mahdollisesti
pidemmäksi odotettu. Samalla Marksteinin lisäksi moni muukin sarjan
tekijöistä vaihtui, mikä kausikohtaisina sopimuksina myöskin tukisi
näkemystä.
Yleisen version mukaan ensimmäisen 13 jakson kauden jälkeen sarja päätettiin
lopettaa, syynä jo muutenkin kalliin sarjan pahasti ontunut tuotantoaikataulu
ja rahoittajan huoli tarinan suunnasta ja lopusta, jolloin ennakkomyynnin takia
piti vielä tuottaa neljä jaksoa lisää. Toisen näkemyksen mukaan McGoohan
itse kertoi kuudettatoista jaksoa kuvattaessa seuraavan olevan viimeinen, kun
ITC oli aiemmin vihjannut sarjan lopun häämöttävän.
Hyvin aikaisessa vaiheessa kuvattu ilmeisesti ensimmäisen kauden päätökseksi
suunniteltu cliffhanger-jakso siirtyi koko sarjan toiseksi viimeiseksi, ja
McGoohan kirjoitti tarinalle päätöksen. Loppu aiheutti Britanniassa
ainutlaatuisen kohun, jonka seurauksena McGoohan pakeni maasta ensin
Sveitsin Alpeille, ja myöhemmin 20 vuodeksi Yhdysvaltoihin. Loppu on
historiaa.