Hopeanuoli

Kuinka kaukaa haetulta tuntuisi verrata ankkamestari Carl Barksia ja koiramestari Yoshihiro Takahashia keskenään? Mielestäni näiden herrojen välillä kun on varsin yllättäviä samankaltaisuuksia. Ensinnäkin molemmat ovat kuuluisia juuri eläinsarjakuvista, tuosta aliarvostetusta genrestä, sekä niiden poikkeuksellisen aikuismaisesta sisällöstä. Toisena yhtäläisyytenä on tietenkin molempien herrojen ainutlaatuinen, monia vuosikymmeniä ja sukupolvia kestänyt suosio Suomessa huolimatta siitä, että kumpikaan ei kuitenkaan ole kotimaassaan sarjakuvan ykkösnimiä. Ei edes Barks, koska Aku Ankkahan ei koskaan ole lyönyt Amerikassa läpi samalla tavalla kuin Euroopassa.

Kysymys onkin, ansaitsisiko Takahashi enemmän näkyvyyttä Suomessa? Jos verrataan, kuinka paljon tunnetumpi Barks on, ja miten valtava, koko maan kattava juhlaseremonia Barksin vierailu Suomessa vuonna 1994 oli, niin mielestäni Takahashin osuus on jäänyt vähän vajaaksi.

Eräs asia, johon olen alkanut kiinnittämään huomiota: Takahashi ei yleisesti piirrä koirille kulmakarvoja.Se voi tuntua pieneltä asialta, mutta olen sen takia alkanut vierastaa muita sarjakuvia ja animaatioita, joissa eläimille on piirretty kulmakarvat, kuten Disneyn eläinanimaatiot, Balto yms. Tuo kulmakarvojen puute kuitenkin tuo realistisen lisänsä, ja lisäksi Takahashi on todistanut, että ilman kulmakarvojakin voi hahmojen kasvoista ja ilmeistä tehdä eläviä ja tunnistettavia. Toisaalta hetkittäinen "ilmeettömyys" tuo myös eläimellistä salaperäisyyttä.

Liittyen koirahahmojen lihaksikkuuteen, niin Takahashihan on käytännössä yhdistänyt shounen-sarjojen ihmisten tyypillisesti lihaksikkaan ulkomuodon eläimiin. Mielestäni se on suorastaan nerokasta, ja samalla hän on oikeastaan luonut uuden tyylisuunnan, jota ainakin Suomessa on jäljitelty varsin kiitettävästi. Lisäksi Takahashin hahmojen lihaksikkuus on mielestäni pysynyt hyvän maun rajoissa, toisin kuin monen muun sarjan täyteen pumpatut ilmapallolihaksistot.

Kun muut shounen-sarjat tekevät suurista asioista pieniä, tekee Ginga-sarja pienistä asioista suuria: Kun muissa sarjoissa pahikset tavoittelevat maailmanherruutta, kamppaillaan Ginga-sarjoissa reviireistä. Kun muissa sarjoissa esiintyy jättimäisiä palatseja ja lentäviä linnoja, GNG:ssä "linnoitus" on kasa kiviä. Ginga-sarjaa ympäröikin tietynlainen vaatimattomuus, mistä olen aina pitänyt. Muiden mahtipontisten ja megalomaanisten shounen-sarjojen rinnalla Ginga tuntuu melkeinpä jonkinasteiselta satiirilta.

Selailessani internetin arkistoja törmäsin mielenkiintoiseen sivustoon, joka on rakennettu vuonna 1999 perustetun epävirallisen Hopeanuoli-faniklubin ympärille. Etusivun teksti väittää kyseisen paikan olevan kaikkien aikojen ensimmäinen suomalainen Hopeanuoleen liittyvä nettisivusto.

Sivustolta löytyy varsin kunnioitettavan pituinen jäsenlista, jokseenkin haastava "jäsenkoe", sekä pariminuuttinen koostevideo leikatuista kaseteista. Videotiedoston mukaan kyseinen pätkä on tehty maaliskuussa 2003.

Viimeinen tallenne sivustosta löytyy alkuvuodesta 2005, jonka jälkeen sivusto ilmeisesti lopetettiin. Tietääkö kukaan kyseisestä faniklubista ja sivustosta enemmän?

Selaillessani Internettiä törmäsin kolmeen henkilöön, joiden tuotoksissa on ilmiselviä samankaltaisuuksia Hopeanuolen kanssa (karhukoiria, metsästäjiä, jättiläiskarhuja...):

• Yukio Togawa
• Takao Yaguchi
• Satoshi Honjou (Mataunpa Hunter, 1987)

Mikä on näiden henkilöiden suhde Takahashiin? Onko Takahashi saanut innoitteita heiltä vai toisin päin? Ja miksi näistä henkilöistä on niin vähän tietoa suomeksi? Varsinkin Yukio Togawa vaikuttaa mielenkiintoiselta ihmiseltä, josta varmasti riittäisi keskusteltavaa Hopeanuoli-piireissä.

Tällä kertaa vuorossa jotakin erilaista, nimittäin lyhyehkö vertailu kahden itselleni tärkeän japanilaisen sarjan välillä - erityisenä tavoitteenani löytää mahdollisimman paljon yhtäläisyyksiä sarjojen välillä niiden suurista eroista huolimatta.

MOTHER on siis Shigesato Itoin (synt. 1958) luoma kolmiosainen videopelisarja. Ensimmäinen osa (MOTHER) julkaistiin Japanissa 1989 Famicom-pelikonsolille. Englanninkielinen käännös jäi julkaisematta. Jatko-osa, MOTHER2, julkaistiin Japanissa 1994, josta vihdoin saatiin myös länsimainen julkaisu Pohjois-Amerikassa vuonna 1995 Super Nintendo -pelikonsolille, nimikkeellä EarthBound. Arvio- ja myyntimenestys jäivät vaatimattomiksi, ja sarja painui valtavirrassa nopeasti pinnan alle. Eurooppaan käännös ei koskaan rantautunut.

Heikoista arvioista huolimatta EarthBound jäi kuitenkin niiden harvojen mieliin, jotka olivat kyseiseen peliin uskaltaneet tutustua suuresta vastarinnasta huolimatta. 1990-luvun loppua kohden Internet mahdollisti uuden tavan saattaa nämä fanit yhteen erilaisten fanisivustojen muodossa, ja sarja alkoi vähitellen kerätä uutta suosiota näiden sivustojen ja fanien kyltymättömän innon avustuksella.

Pitkän kehitysrupeaman jälkeen sarjan kolmas ja viimeinen osa, MOTHER3, julkaistiin Japanissa vuonna 2006 Game Boy Advance -käsikonsolille. Englanninkielistä käännöstä ei luvattu tulevan, jolloin fanit ottivat ohjat omiin käsiinsä - tuloksena vuonna 2008 julkaistu epävirallinen englanninkielinen käännös, joka sai julkisuutta sen korkeasta laadusta. Näin sarja oli vihdoin saatettu päätökseen monien vaikeuksien kautta, ja nykyisin yleinen mielipide sarjasta (ainakin fanien keskuudessa) on, että se on elämää suurempi mestariteos, joka kulki rohkeasti omia polkujaan haukuista välittämättä, ja elää edelleen suosion harjalla, kiitos fanien periksiantamattomuuden.

Vaikka kyseessä onkin videopelisarja, jo tästä tiivistelmästä moni varmasti bongasi yllättäviä yhtäläisyyksiä Ginga-sarjan kanssa, ja näitä puin nyt lyhyesti seuraavaksi.

Vaikeudet julkaisuissa ja käännöksissä

Gingan vaikea taival Japanin ulkopuolella on varmasti monella jo tiedossa, ja äskeisestä tiivistelmästä tämä oli toivottavasti havaittavissa MOTHER-sarjankin osalta. Suurin eroavaisuus lienee siinä, miten hyvin nämä julkaisuhistoriat ovat tiedossa: MOTHER-sarjan, erityisesti EarthBoundin, taival Japanista Amerikkaan on selvitetty on lähes päivän tarkkuudella, kääntäjien ja muiden vastuussa olevien nimiä myöten. Gingan alkutaival Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on edelleen pieni mysteeri. Ehkäpä MOTHER-faneilta kannattaisi ottaa mallia ja uskaltaa vain ottaa hihasta kiinni jotakuta FutureFilmin tai Golden Voicen (entistä) työntekijää ja kysäistä rohkeasti.

Vuosikymmeniä kestänyt suosio

Jos Suomessa ihmetellään sitä, miten Gingan suosio kestää vuodesta toiseen, niin aivan samaa kysymystä toistetaan Amerikassa MOTHER-sarjan osalta, varsinkin kun kyseinen sarja on ”loppunut” lähes pari vuosikymmentä sitten. Länsimaissa Shigesato Itoi tunnetaankin ainoastaan MOTHER-sarjasta, mutta kotimaassaan hän on julkkis ja varsinainen monitoimimies aina kirjailijasta ja mainosmaakarista kalastajaksi ja tv-juontajaksi saakka, jolle MOTHER-sarja on ollut vain pieni osa hänen elämäänsä. Takahashi taas on parhaiten tunnettu Ginga-sarjastaan sekä Japanissa että muualla, ja Ginga on hänelle edelleen ajankohtainen ja tärkein elinkeino.

Mielipide siitä, ovatko sarjat valtavirtaa vai eivät, tuntuu molemmissa tapauksissa jakautuvan fanien ja ”muiden” kesken: joidenkin fanien mielestä sarjat ovat niin valtavirtaa, että niiden fanituksesta on mennyt maku; toisaalta, pelkkien myyntilukujen ja yleisen näkyvyyden kannalta molemmat sarjat jäävät kauaksi suurista menestyssarjoista. Molemmat sarjat ovat loppujen lopuksi pienen ryhmän makuun, ja niille harvoille, joille sarjat iskevät, niin ne sitten iskevät ja lujaa - mikä selittänee sarjojen pienen mutta sitäkin pitkäkestoisemman suosion. MOTHER-sarjan tapauksessa edelleen jatkuva suosio on erityisen merkittävää ottaen huomioon, että sarja on ”kuollut”, niin kuin päättyneistä sarjoista usein sanotaan. Toisaalta, Shigesato Itoin sanoja mukaillakseni: kun sarja loppuu, se ei kuole - se vain siirtyy tekijöiltä faneille. Viisaus, joka ansaitsisi enemmän huomiota monien muidenkin ”kuolleiden” sarjojen osalta.

Kokonaisuus vs. ”paras osa”

Oli kyseessä mikä tahansa useammasta osasta koostuva sarja, osien jatkuva vertailu ja paremmuusasteikkoon sijoittelu tuntuu olevan fandomeissa aina se välttämätön paha - jopa silloin kun osat muodostavat yhden suuren jatkumon, kuten näissä molemmissa sarjoissa on kyseessä. Joku osa kuitenkin nostetaan aina korkeammalle kuin muut. MOTHER-sarjan kannalta kyseessä on EarthBound, eli trilogian toinen osa, mutta ensimmäinen länsimaissa julkaistu osa. Ginga-sarjassa vastaava on varmasti GNG, eli sarjan ensimmäinen osa. Mielenkiintoista on sarjojen välillä oleva samanlainen jako näihin ”huippuosiin” ja kokonaisuuksiin: on EarthBound ja sitten on MOTHER-trilogia, samalla tavalla kuin on GNG ja Ginga-sarja.

Mikä sitten tekee kyseisistä osista parempia kuin varhaisemmat tai myöhemmät osat? Näiden osien faneja syytetään usein nostalgiasoinnista, mutta yleinen mielipide on kuitenkin se, että sarjojen parhaat puolet (omaperäisyys, arvot, moraalit, opettavaisuus, yleinen laatu) näkyvät ja tiivistyvät parhaiten juuri näissä osissa. Lisäksi sarjoihin tutustumisen kannalta näitä pidetään parhaimpina aloitusosina.

Kulttuurien sekoitus

Molemmille sarjoille on ominaista useiden eri kulttuurien sekoitus. Jos Gingassa on havaittavissa japanilaisia ja pohjoismaisia piirteitä (vaikkakin ehkä vahingossa), niin MOTHER-sarja on yhdistelmä japanilaista ja pohjoisamerikkalaista kulttuuria - painottaen erityisesti Yhdysvaltojen 50-luvun”kulta-ajan” ikoneita ja ominaispiirteitä. Ei siis liene yllätys, miksi sarjat ovat menestyneet juuri kyseisissä maissa.

Fanien omat tuotokset

Fanituotokset eivät tietenkään ole pelkästään näiden kahden sarjan välinen juttu. Mielenkiintoista on kuitenkin se, miten molemmista sarjoista on sanottu, että niiden tekijät ovat luoneet aivan omanlaisen tyylinsä, jota fanit ovat sitten jäljitelleet enemmän tai vähemmän onnistuneesti.

Ginga-sarjan fanituotoksia monet varmasti tuntevat - varsinkin suomalaisten tekemiä. MOTHER-sarja ei tässä tarjoa hirveästi poikkeuksia: on piirroksia, sarjakuvia, animaatioita, livetoimintapätkiä ja videopelejä. Koska kyseessä on videopelisarja, löytyy MOTHER-fandomissa eräs merkittävä poikkeus, mikä muussa mediassa ei olisi mahdollista, nimittäin hakkerointi. Hakkeroinnin avulla fanit ovat esimerkiksi löytäneet poistettua sisältöä, mikä luonnollisesti on synnyttänyt rikasta keskustelua ja teorisointia. Aivan oma numeronsa on hakkeroinnilla tuotetut omat versiot peleistä, joihin kuuluu esimerkiksi muunneltua dialogia tai grafiikkaa. MOTHER-sarjan tapauksessa hakkerointi on jopa poikinut kokonaan omatekoisia pelejä sarjan omalaatuisen tunnelman ja graafisen tyylin innoittamana, kuuluisimpina esimerkkeinä Yume Nikki ja Undertale.

Koirien osuus

Gingan osalta tämä on varmasti itsestäänselvyys. MOTHER-sarjassa nelijalkaiset ystävämme eivät myöskään ole vieras näky, ja sarjassa esiintyykin paljon koiria niin hyviksinä kuin myös vihollisina, kuten vaikkapa EarthBoundin eräässä pomotaistelussa esiintyvä Diamond Dog… Koirien osuus saa luonnollisen huipentuman MOTHER3:ssa, jossa lopulliseen päähahmokatraaseen saa kunnian valikoitua päähahmon leimmikkikoira.

Tässä lyhyesti pohdintaa Hopeanuolesta. Aloitan Ginga: Nagareboshi Ginistä (GNG), tuosta Martti Kitusen suosikkimangasta.

Joku joskus jossakin kirjoitti, että GNG on huojuva kokonaisuus, joka hädin tuskin pysyy pystyssä. Minun vastaukseni tähän on, että se kuitenkin pysyy pystyssä, ja sehän on tärkeintä, vai? Sitä paitsi tunnen monia muita huojuvia torneja, jotka minä ja moni muu on luokitellut jopa mestariteoksiksi. Syy tähän on, että ne sekä GNG ovat liian ainutlaatuisia ollakseen keskinkertaisia. Mitä enemmän olen perehtynyt viihdeteollisuuteen ja sen liukuhihnamaiseen olemukseen, sitä enemmän olen alkanut arvostaa omaperäisyyttä ja kokeilunhalua, vaikka toteutus ei olisikaan aivan onnistunutta. Esimerkiksi GNG:n näkökulmanvaihdos ihmisistä koiriin ei välttämättä ole toteutettu erityisen sulavasti, mutta se kuitenkin antaa sarjalla vahvan ominaispiirteen ja erottaa sen muista eläinsarjakuvista/animaatioista, joissa tietääkseni mitään vastaavaa ei ole. Omaperäisyys on kuitenkin nopeasti hupeneva luonnonvara, joten kaikista vähänkin omaperäisyyttä sisältävistä teoksista tulisi pitää kynsin ja hampain kiinni.

Monet parhaimmista viihdeteoksista ovat alun perin ilmestyneet täysin tyhjästä. Niissä on uskallettu ottaa riskejä, ja niitä on saatu valmistella kaikessa rauhassa ilman päälle hönkivää fanikuntaa ja hyperbolan viljelyä. Näinhän oli aika lailla GNG:n suhteen, kun Takahashi ja Hopeanuoli eivät vielä olleet tunnettuja, ja kuten tällä foorumilla on pohdittu, Takahashi uskalsi ottaa tuolloin enemmän riskejä, esimerkiksi tapattamalla tärkeitä hahmoja. Samaten Takahashilla oli aikaa suunnitella Weediä kaikessa rauhassa, ja GNG:tä ja Weedin alkuosia pidetäänkin yleisesti Hopeanuoli-sarjan parhaimmistona. Sen jälkeen Takahashi on tehnyt sarjaansa lähes tauotta yli 20 vuotta, joten ei mikään ihme, ettei uusia ideoita aina löydy tai laatu pysy tasaisena.

Minäkin kuulun niihin, joiden mielestä Takahashin piirtojälki oli parhaimmillaan GNG:n loppupuolella - oli Hopeanuoli-sarjojen myöhemmissä osissa paremmat ruutusommitelmat tahi ei. Jos itse Takahashi on kommentoinut piirtojälkensä virtaviivaistuvan vain sen vuoksi, että saisi piirrettyä nopeammin, niin mielestäni tämä aihe alkaa olla enemmän kuin pelkkä makuasia. Monen muunkin piirtäjän ensiteokset ovat piirtojäljeltään kevyestä kömpelyydestä huolimatta usein yksityiskohtaisempia ja huolellisempia kuin myöhemmät tuotokset, ja juuri tuo manga/sarjakuvateollisuuden nopeaa työskentelyä vaativa asenne saattaa olla selittävä tekijä tässä aina kyseenalaisessa muutoksessa.

Tässä välissä on hyvä nostaa eräs tärkeä aihe esiin, joka on suomimangojen julkaisutohinassa päässyt unohtumaan, nimittäin GNG-anime. Oli animen tarkoitus olla pelkkä mangaa mainostava oheistuote, se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että GNG-anime edustaa laadukasta eläinanimaatiota, josta - kuten hyvin tiedämme - ei ole markkinoilla ylitarjontaa. Omien standardieni mukaan tuorein vähäänkään realismiin nojaava eläinanimaatio on Kaukametsän pakolaiset vuosilta 1992-1995, eli ei aivan eilispäivältä. Eläinanimaatiot ovat vielä pahemmassa alennustilassa kuin sarjakuvat: internetistä sentään löytyy eläinsarjakuvia aikuisempaankin makuun - liiaksikin asti. Kuten täälläkin on keskusteltu, varsinkin koiraeläinsarjakuvien aiheet ja juonet tuppaavat olemaan erittäin samanlaisia. Suuressa animemaailmassa GNG sen sijaan on shounen-elementeistään huolimatta varsinainen yksineläjä, vailla minkäänlaista hyvää vertailukohdetta. Ja mikään huono asiahan tämä ei ole!

Hopeanuoli yleisesti luokitellaan eläinsarjakuvaksi, ja yleinen mielipide kuuluu, että sarjakuvat, animaatiot ja varsinkin eläintarinat rinnastetaan usein lapsuuteen, eivätkä ne kuulu aikuisille. Niinpä niin: aikuistuessa animaatiot vaihtuvat saippuasarjojen äärirealistisiin ihmissuhdedraamoihin; sarjakuvat kioskikirjallisuuden sanoihin syviin. Tällä piikittelyllä tietenkin tarkoitan, että monet "aikuisten jutuista" ovat loppujen lopuksi aivan yhtä vähäpätöisiä - kukaan vain ei kehtaa myöntää sitä.

Mielestäni eläinhahmojen käyttö nimenomaan on aikuismaista, sillä niiden avulla voi harrastaa vaikka minkälaista symboliikka- ja allegoriataitelua, jota lapset eivät välttämättä ymmärtäisi. Näinhän on esimerkiksi faabeleissa, joista moni on tarkoitettu myös aikuisille (Eläinten vallankumous, Maija Mehiläinen). Eläintarinoilla voi myös käsitellä arkoja aiheita, jotka ihmishahmoilla voisi johtaa kaikenlaisiin vaikeuksiin. Onhan tätä havaittavissa jo Hopeanuolessakin, miten Takahashi uskaltaa piirtää ja kertoa asioista, missä muut mangakat alkaisivat jo epäröidä.

Sitten Takashin suosiosta ja näkyvyydestä Suomessa. Takahashin medianäkyvyys Suomessa on ollut ikävän epätasaista: Hopeanuolen suomennoksen ilmestyessä Takahashista oli juttua lähes ylisyötöllä, mutta sen jälkeen mangajulkaisut ovat olleet lähes ainoa muistutus Takahashista. Toisaalta tuolloinkin suuri osa artikkeleista oli erilaisissa animea/mangaa käsittelevissä lehdissä, mikä todennäköisesti rajoitti Takahashin näkyvyyttä. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta tuntuu siltä, että manga ja anime ovat Suomessa edelleen vähän oma maailmansa, irrallaan muusta sarjakuva- ja animaatiokulttuurista. Jos Hopeanuoli/GNG todellakin on "sukupolvien kokemus" kuten useissa artikkeleissa on kuvattu, niin Takahashilla on kyllä vielä pitkä matka vaikkapa Carl Barksin tasolle tunnettavuudessa Suomessa, jonka saavutukset ovat kuitenkin olleet samankaltaiset.

Tähän loppuun vielä Hopeanuolen suosion nykyisestä "kriisistä". Mielestäni Gingan suosion kannalta kriittisintä aikaa oli kuitenkin 90-luku. Jos Moonin Hopeanuoli-sivusto oli ensimmäinen koko Suomen kattava Hopeanuoli-yhteisö (2001), niin sen ja Hopeanuolen ensimmäisen julkaisun (1989) välillä oli aikaa 12 vuotta. Tuo aika on edelleen pitempi kuin GNG-mangan suomijulkaisusta tähän päivään. Jos Hopeanuolen suosio tuntuu nyt olevan jonkinasteisessa kriisissä, niin miten Hopeanuoli sitten selvisi nuo 12 vuotta? Miten neljä kasettia jossakin kirjastojen ja Anttilan lastenosaston videohyllyllä onnistuivat pysymään pinnalla yli vuosikymmenen? 12 vuotta on lapsuus- ja nuoruusvuosissa pitkä aika, johon mahtuu ainakin 2-3 sukupolvea. Tuossa ajassa ja sukupolvien vaihdossa Hopeanuoli olisi helposti voinut unohtua, kuten monen muun hyvän animekasetin kanssa kävi (Chocchan's Story, Helen Keller). Mielestäni tämä on Suomen Hopeanuoli-historian ehkäpä suurin saavutus.