Toisvisio

Unhon korjaamat helmet

Artikkeli ei sisällä juonipaljastuksia.

Tässä jatkuvasti päivittyvä lista suuren yleisön unohtamista tv-helmistä.

Frasier

I'm listening.

– Frasier Crane

Legendaarisen Cheers-komediasarjan jatko- ja sivuosa, joka on niin erilainen emosarjastaan kuin vain voi olla. Jos Cheers käsitteli tavallisten kaduntallaajien elämää ja ongelmia, niin Frasierin ja hänen veljensä tähdittämässä sarjassa seurataan kaksikon toilailuja yläluokan ja kuohukerman keskellä. Kuitenkin puhtaan snobittelun sijaan sarjassa kritisoidaan tasapuolisesti niin ylä- kuin alakerroksen väen elämäntyylejä ja -tapoja. Lisäksi Frasierin ja hänen veljensä kaltaisia herkkiä ja tunteellisia mieshenkilöitä näkee televisiossa turhan harvoin. Frasier tarjoaakin keskimääräistä huumorisekoilua syvällisempiä hahmoja ja tarinoita, ja lopputuloksena on poikkeuksellisen tasokas ja tyylikäs kokonaisuus.

Homicide – pelon kadut (Homicide: Life on the Street)

"Maailman paras tv-sarja, jota kukaan ei nähnyt". Tämä kyseenalainen titteli johtuu sarjan alkuperäisen esityskerran harvinaisen huonoista lähetysajoista. Kyseinen draamasarja kertoo Baltimoren poliisin murhayksikön etsivien työstä ja elämästä. Sarjan taustalla hyöri suuri HBO-nimi Tom Fontana, ja sarja onkin eräänlainen alustus myöhemmille HBO:n menestyssarjoille. Tässä on mukana oikeastaan kaikki HBO:n sarjojen hyvät puolet (mukaansatempaava juoni, rohkeat aihealueet ja pelottavan hyvä näyttely) ilman niitä huonoja puolia (yliampuva kiroilu, seksi ja muut aikuisen kypsyyden tunnusmerkit). Hahmot ovat myös piirun verran sympaattisempia kuin myöhempien HBO:n sarjojen kovaksi keitetyt synkkikset. Mistään lastenohjelmasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä mitään ei kaunistella eikä mitään tehdä helpoimman kautta – eräs kolmannen kauden kohtaus suorastaan kouristi vatsastani. "Miellyttävänä" lisänä monet tapaukset pohjautuvat tositapahtumiin.

Herrasmiesliiga (The League of Gentlemen)

Tyylipuhtailla komediasarjoilla on usein se ongelma, että ne eivät aiheuta katsojissa suuria tajunnanräjäytyksiä tai tunteenpurkauksia. Eräs harvoista poikkeuksista on tämä brittiläinen komediasarja, jota voisi kuvailla adjektiiveilla vastenmielinen, irvokas ja shokeeraava. Sarja todella pohjautuu siihen perusajatukseen, että huumorin ei tule miellyttää ketään. Vaikka jo pelkästään ennakkoluuloton asenne ja ennalta-arvaamattomuus erottaisivat sen joukosta, niin viimeistään kolmas tuotantokausi nostaa sarjan aivan omaan luokkaansa. Päänäyttelijät tulevat kyllä tutuiksi – jokaisella kolmella kun on 17 eri roolihahmoa.

Isä Ted (Father Ted)

Kolme pappia, yksi kodinhoitaja ja rypäs omintakeisia seurakuntalaisia ulkomaailmasta eristäytyneellä pikkusaarella. Lupaava asetelma – ja ensimmäisen kauden alkulämmittelyn jälkeen sarja pistääkin sellaisen vaihteen silmään, ettei edes brittihuumorin kruununkantaja Fawlty Towers tahdo pysyä mukana – väkevän irlantilaishuumorin kanssa kun on paha kilpailla. Tästä sarjasta ei vakavia hetkiä löydy, mutta niiden sijaan sarjan meno yltyy välillä sellaiseksi, että se on pakko itse nähdä jotta sen uskoisi. Näille papeille mikään ei ole liian pyhää.

Seinfeld

I think I can sum up the show for you with one word: Nothing.

– George Costanza

Alku aina hankalaa -sanonta sopii Seinfeld-sarjan syntymään kuin nenä päähän. Kahden ensimmäisen tuotantokauden puolivillaisista käsikirjoituksista ja heikosta katsojamenestyksestä huolimatta stand up -koomikko Jerry Seinfeld piti päänsä kylmänä ja pinnalla, ja siten sarjasta kuoriutui neljännen tuotantokauden alkuun mennessä 1990-luvun suurimpia menestystarinoita televisiorintamalla. Jerryn, Elainen, Kramerin ja Georgen elämää yhdistävät nautintojen hankinta muiden kustannuksella sekä vastuun välttäminen keinolla millä hyvänsä. Jopa nihilistiseksi luonnehdittu sarja oli kaikessa sentimentaalisuuden puutteessaan ja oman navan tuijottelussaan aikaansa edellä. Nelikosta erottuvat erikoislaatuinen Kramer uunoturhapuromaisella säkällään sekä George Costanza, jonka itsekkyydelle ja mukavuudenhalulle ei löydy vertaistaan – ainakaan jos animaatiosarjat jätetään pois laskuista.

The Critic

Jay, you weren't meant to create. You were meant to tear apart. You were born to nitpick what others poured their hearts and souls into.

– Professor Blauhardt, Jayn mentori

Simpsonien tekijöiden toisen sarjan voisi kiteyttää seuraavanlaisesti: Family Guy mutta vuosia aikaisemmin ja kaikilta osin parempana. Näyttäviä musikaalinumeroita, lukemattomia elokuvaparodioita ja satunnaista sekoilua, mutta tarinoista löytyy silti ajatustakin. Lähtöasetelmakin on herkullisempi: Jay Sherman on elokuvakriitikko Roger Ebertin ja kumppaneiden jalanjäljissä, jolle kelpaa vain paras ja valtavirrasta poikkeava. Hänen elämänsä on luonnollisesti kaikkea muuta paitsi helppoa, ja urakin on jatkuvasti vaakalaudalla. Simpsonien ensimmäisten kausien tapaan huumoria on viljelty niin päin kasvoja kuin myös hienovaraisemmin. Ja mikä parasta, sarja ei jämähtänyt ikuisuussarjaksi vaan 23-osaiseksi paketiksi, joka jaksaa naurattaa alusta loppuun.

Twin Peaks

I'll see you again in 25 years. Meanwhile.

– Laura Palmer(?)

David Lynchin "aikuisten satu" on kulttiklassikon maineensa ansainnut. Tämä lyhyeksi jäänyt (vaikkakin pientä jatkoa saanut) draamasarja käsittelee USA:n ja Kanadan rajalla sijaitsevan samannimisen pikkukaupungin outoja ilmiöitä. Kuvankaunis maalaisidylli kätkee sisäänsä raakoja ja synkkiä salaisuuksia, joita FBI-agentti Dale Cooper (Kyle MacLachlan) yrittää selvittää. David Lynchin vekkuli mielikuvitus ja Angelo Badalamentin unenomainen musiikki takaavat omaleimaisen kokemuksen. Sarja on poikinut useita samantapaisia "outoilusarjoja", kuten Rooman sheriffi (Picket Fences), Villi Pohjola (Northern Exposure) ja Carnivàle, ja taitaa jopa Salaiset kansiot (X-Files) olla tälle vähän velkaa.

Tyttökullat (The Golden Girls)

Televisiosarjojen näyttelijöiden keski-ikä nuorentuu vuosi vuodelta, mutta katsojien keski-ikä sen kuin vanhentuu. Jos eläkeikäiset näyttelijät tuntuvat poikkeuksellisilta, niin eläkeikäisten tähdittämä tv-sarja on poikkeuksellistakin poikkeuksellisempi. Tällainen ihme kuitenkin löytyy 1980-luvulta Miamin lämmöstä. Blanchen, Dorothyn, Rosen ja Sophien lintukodossa koetaan ikäihmisten iloja ja suruja. Mummoenergialla ladatussa sarjassa käsitellään vanhuutta pilke silmäkulmassa, mutta tositilanteissa osataan myös vakavoitua, sillä kuolema ei ole tässä sarjassa harvinainen vieras.

3.2.2023 (päivitetty 19.3.2024) – Zinclair