Evil Genius
Ei sisällä juonipaljastuksia.
Evil Genius tarjoaa 1960- ja 1970-lukujen agenttirainojen tunnelmaa mutta tällä kertaa pahojen poikien puolella. Maailman valtaaminen vaatii tukikohdan rakentelua, pirullisten suunnitelmien punomista sekä paljon, paljon mikromanagerointia.
Maailma on mahdollisuuksia täynnä maailmanherruutta havitteleville
Elixir Studios -pelifirman tukikohdanrakentelupelissä tavoitteena on rakentaa agentinkestävä pesä trooppiselle tulivuorisaarelle, josta omaa henkilöstöä lähetetään ympäri maailmaa pahaa mainetta luomaan. Peli jakaantuu kahteen osioon: rakenteluosioon ja maailmankarttaan. Rakenteluosiossa ensin suunnitellaan ja sitten käsketään rakennusmiesten rakentaa uusia huoneita tulivuoren uumeniin. Huoneita ovat esimerkiksi parakki, kanttiini, vankila ja tietenkin pääpahan oma tila kierojen suunnitelmien hautomiseen. Ansat ovat suuressa osassa, ja monimutkaisista ansaverkostoista on jopa mahdollista tienata riihikuivaa saarelle tunkeutuvien hyvänsuopien agenttien lennellessä, palaessa ja tukehtuessa – mieluiten näitä kaikkea yht’aikaa. Maailmankartalla pääpahan apureita lähetetään suorittamaan erilaisia tehtäviä, joista palkinnoksi huonon maineen lisäksi voi saada kallisarvoisia esineitä henkilöstön uskollisuutta kohottamaan, parempia apulaisia ja uusia huoneita, sekä supervahvoja henkivartijoita erikoistaitoineen. Agentit tunkevat kapuloita pelaajan rattaisiin myös maailmankartalla, ja ilman aktiivista karttanäkymän vilkuilua maailmalle lähetetyt apurit kaatuvat kuin nappulat – kirjaimellisesti.
Tukikohdan rakentaminen on toteutettu varsin hyvin, ja pohjakarttamaista suunnittelumahdollisuutta toivoisi muihinkin peleihin. Tulivuoren ulkopuolelle voi myös rakentaa uusia rakennuksia, kuten hotellin karkottamaan uteliaat turistit pois tukikohdasta. Rakenteluosion heikoin piirre on mikromanageroinnin suuri määrä, sillä agentit on aina omin käsin merkattava tapettavaksi, vangittavaksi tai harhautettavaksi. Ainoastaan henkivartijoita voi suoraan käskyttää – muut turvamiehet hyökkäävät kunhan sille päälle käyvät. Kaiuttimilla ja valvontakameroilla gorillat saa kuitenkin liikkeelle vähän tehokkaammin, mutta agenttien automaattisen tunnistamiseen niistä ei silti ole. Turvamiesten aseistus on toteutettu kömpelösti: keltaisen tai punaisen hälytystilan soidessa nämä hakevat aseensa varastosta, mutta muulloin nämä turvautuvat nyrkkeihinsä. Koska agentteja pyörii saarella jatkuvasti, vartijoiden valmiustila vaatisi jatkuvan hälytystilan koko pelin ajaksi, mikä ei ole mielekäs ratkaisu.
Pelin sarjakuvamainen grafiikka on ajatonta
Hermoja raastava ominaisuus pelissä on tutkimus, joka avaa uusia ja parempia esineitä. Tutkimusta tehdään yhdistelemällä esineitä ja erilaisia tutkimuslaitteita, mikä sinänsä on varsin mielenkiintoinen mekaniikka. Valitettavasti henkilöstöön kuuluvien tiedemiesten on ensin vaelleltava tukikohdassa ristiin rastiin ja tehdä merkintöjä esineistä ennen kuin niitä voi alkaa yhdistellä, mikä on erittäin hidasta.
Pelin parasta antia on sen tunnelma. Vanhojen James Bond -elokuvien ja muiden saman aikakauden agenttiseikkailujen ilmapiiri on tavoitettu loistavasti: löytyy tupakansavusta hämäriä loungeja ja säriseviä radiolähetyksiä; afropäitä ja värikkäitä muotileimuja; sekä teemaan sopivia keikkoja ja kieli poskella toteutettuja tehtäväselostuksia. Kirsikkana kakun päällä ovat James Hanniganin mahtipontiset musiikit sekä tyylikkäät päävalikot.
Peli on saanut myös jatkoa. Tunnelma on jatko-osassa edelleen kohdallaan, kiitos Hanniganin paluun tahtipuikon otteeseen. Valitettavasti jokaista eteenpäin suuntautuvaa kehityksen askelta on otettu vastaava taaksepäin askel, ja tässä tapauksessa nettotuloksena saattaa olla jopa siirtymä taaksepäin. Jatko-osan suurin heikkous on sen hidastempoisuus, minkä syynä on tehtävien pakotettu suorittaminen yksi kerrallaan.
Lopputulos on valitettavan ristiriitainen. Omaperäinen aihe, erinomainen tunnelma ja sinänsä toimiva pelattavuus kantavat mukanaan, vaikka loppumaton mikromanagerointi, satunnaiset ötökät ja pienet epäloogisuudet käyvätkin hermoille. Harkitsemisen arvoinen, varsinkin rakentelupelien ystäville. Jatko-osa vaatii kuitenkin vielä varovaisempaa harkintaa.
– Zinclair