Arx Fatalis
Ei sisällä juonipaljastuksia.
Tämänkertainen tapaus on luolastoseikkailu Arx Fatalis, joka väittää olevansa Ultima Underworldin henkinen jälkeläinen.
Avaako taikakäärö lukitun oven?
Tätä Arkane Studiosin lähtölaukausta videopelien ihmeelliseen maailmaan on pidetty Ultima Underworld -sarjan henkisenä jatko-osana. Ottaen huomioon tämän klassikkosarjan rikollisen aliarvostuksen ja pienen suosion, kaikki vähänkin sarjaa muistuttava on aina tervetullutta.
Pelin maailman taustatarina on mielenkiintoinen: aurinko on sammunut, ja maanpinnan asukit – ihmiset, peikot ja muut fantasiagenren perusolennot – ovat joutuneet siirtymään pintaa syvemmälle. Sopua ja yhteisymmärrystä on tällaisesta tilanteesta turha etsiä, ja tarinassa olisikin aineksia rikkaaseen ja monipuoliseen kokonaisuuteen. Suuri seikkailu alkaa lupaavan vaatimattomasti pelaajahahmon ilmestyessä tyhjästä suoraan vankityrmään. Valitettavasti kupletin juoni paljastuu nopeasti turhan tutuksi: pelaajahahmo on Valittu ja joutuu pelastamaan maailman pahuudelta kaikkein puhkikulutetuimmassa muodossa.
Kyseessä on siis luolastokomppaus, mutta perinteisen ruutu kerrallaan -kaavan sijaan liikkuminen on täysin vapaata. Muuten genren perinteet täyttyvät ansiokkaasti: labyrinttimaisia luolastoja, roppakaupalla vihollisia ja sinne tänne ripoteltuja aivopähkinöitä. Suurin osa pulmista on kuitenkin nopeasti ratkaistu, eikä genren isovanhempien aivojumpan tasolle päästä kuin ehkä pari kertaa.
Käyttöliittymä jakautuu liikkumisen mahdollistavaan, räiskintäpelimäiseen kameran ohjailuun, sekä erilliseen tavaroiden ja valikoiden selaamisen ja käyttämisen mahdollistavaan hiirennaksutteluun, mikä vaatii hieman totuttelua. Pelin omaperäisin piirre on loitsinta: taiat luodaan riimuista, jotka piirretään hiirellä ilmaan. Loitsinnan onnistuessa on tunne mitä mahtavin, mutta useimmiten riimujen piirtely vaatii sen verta tarkkuutta, ettei tosipaikan tullen kömmähdyksiltä voi välttyä, ja näin aina niin miellyttävä tallennus–latausrumba voi alkaa.
Ultima-sarjan hengessä pelimaailma on tavanomaista yksityiskohtaisempi ja uskottavampi. Esimerkiksi sauvasta ja narusta voi valmistaa ongen, jolla voi kalastella vapaasti pelimaailman vesistöillä, ja näin saadun saaliin voi myöhemmin paistaa leiritulella. Jos raaka-aineita löytyy tarpeeksi, voi ihmisten maanalaisen kaupungin linnan keittiössä pyöräyttää jopa piiraan. Tunnelmanluonti on onnistunutta, varsinkin eräässä ahdistavassa takaa-ajokohtauksessa, joka tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Pelin ehkäpä mieleen jääviin kohtaus on, kun pelaajahahmon huoneesta löytyy pelin loppupuolella hiuksia nostattava yllätys. Äänimaailma on rikasta, ja jotain musiikintapaistakin taisi kuulua taustalla silloin tällöin. Kohtalaisena miinuksena on kuitenkin ääninäyttely, varsinkin pelaajahahmon päättymätön narina.
Yhteenvetona Kohtalokas linnake on harmillisen ristiriitainen. Alku lupaa suuria, ja peli toteuttaakin suurimmalta osin lupauksensa Ultima Underworld -sarjan henkisenä jatkeena, mutta loppua kohti pelintekijöiden väsymisen merkeiltä ei voi välttyä, ja niinpä mielenkiinto hiipuu peluun aikana tasaisesti kympistä nollaan. Koska Looking Glass Studiosin laatupelien hengenheimolaisia tapaa kuitenkin aivan liian harvoin, niin ehkä tälle Arkane Studiosin esikoiselle pitäisi kuitenkin nostaa peukkua hyvästä yrityksestä.
– Zinclair