Suikoden – 108:n pelihahmon taru
Ei sisällä juonipaljastuksia.
Tässä artikkelissa kerron Suikoden-nimisestä japanilaisesta roolipelisarjasta (JRPG), keskittyen sen kahteen ensimmäiseen osaan.
Kaikki Suikoden-pelisarjan viisi osaa perustuvat enemmän tai vähemmän vanhaan kiinalaiseen tarinaan Shui hu zhuan, jossa pääsankari kerää ympärilleen 108 soturista kootun armeijan ja päihittää vihollisensa, yleensä vallanhimoisen diktaattorin tai muun pahan. Juuri näiden 108 pelihahmon kerääminen on sarjan tunnusmerkki, joka erottaa sen muista roolipeleistä.
Mielenkiintoisesta asetelmasta huolimatta sarja ei ole erityisen tunnettu länsimaissa. Sen menestyneimmät osat ovat sen kaksi ensimmäistä peliä, jotka nekin ovat saaneet ansaitsemaansa huomiota vasta paljon myöhemmin niiden julkaisuajoista. Sarjan myöhempiin osiin verrattuna nämä kaksi edustavat perinteistä 2D-grafiikkaa sprite-hahmoillaan, vaikka molemmissa on muutama kohtaus toteutettu 3D:nä. Varsinkin sarjan toiselta osalta tämä oli riskaabeli veto, sillä sen julkaisuajankohtana vuonna 1999 oli 3D elinehto menestykselle pelimarkkinoilla. Ironisesti molempien pelien ”vanhanaikainen” kaksiulotteisuus onkin kestänyt aikaa paljon paremmin kuin saman aikakauden ”edistyneemmät” 3D-lajitoverit, sillä molemmat pelit edustavat sprite-taiteen ja -animoinnin huippua.
Toinen asia, mikä erottaa nämä osat sarjan muista peleistä on se, että ne sitoutuvat selkeämmin juonelliseen jatkumoon. Vaikka toinen osa sijoittuu ajallisesti vuosia ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen, viitataan alkuperäisen pelin hahmoihin ja tapahtumiin jatkuvasti, ja onpa moni hahmoista myös mukana molemmissa peleissä. Tämän takia onkin suositeltavaa pelata ensimmäinen osa ensin läpi, vaikka sen pelimekaniikka ja juoni eivät olekaan aivan samaa tasoa jatko-osan kanssa.
Pääosin pelimekaniikka on samanlainen molemmissa peleissä, eli tuttuun JRPG-tyyliin täynnä vuoropohjaista taistelua, hahmojen kehitystä ja jutustelua muiden hahmojen kanssa suvantokohdissa. Taisteluissa voi olla mukana kerralla jopa kuusi hahmoa, ja eri hahmot voivat tehdä yhdistelmähyökkäyksiä samaan tapaan kuin Chrono Triggerissä, mikä houkuttelee kokeilemaan eri hahmoyhdistelmiä. Taisteluissa on hyödyllinen ”let go” -vaihtoehto, jolloin heikkotasoiset viholliset voi päästää menemään ilman taistelua. Aseiden kehittyminen tapahtuu asioimalla aseseppien luona, jotka maksusta takovat aseita paremmalle tasolle. Se on kätevä tapa kuluttaa rahaa, jota usein kertyy liiaksi asti monissa muissa roolipeleissä. Erona moneen muuhun JRPG-peliin on mahdollisuus tehdä erilaisia valintoja keskusteluissa ja välinäytteissä. Suuri osa näistä valinnoista on kuitenkin turhia, sillä monet vaihtoehdoista ovat loppuratkaisultaan identtisiä toistensa kanssa ja osa juonen kannalta suorastaan älyttömiä. Tästä huolimatta muutamalla ratkaisevalla valinnalla on juoneen suuri vaikutus, mikä lisää uudelleenpeluuarvoa.
Mikä näistä kahdesta ensimmäisestä pelistä sitten tekee niin erinomaisia, ja miksi laatu on laskenut myöhemmissä osissa? Selityksenä on jo aiemmin mainitsemani yksityiskohtainen ja kaunis grafiikka, mutta myös mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu juoni, joka imaisee mukaansa, eritoten kakkososassa. On mielenkiintoista seurata päähahmon kehitystä lähes täydellisestä hylkiöstä kokonaisen armeijan karismaattiseksi johtajaksi. Lisäksi tämän suhde parhaaseen ystäväänsä on todella koskettava. Siinä missä ensimmäinen osa oli dramatiikaltaan suurilta osin kepeää ja huumorin täyttämää, on toisessa osassa saatu draama ja huumori tasapainoon. Toisessa osassa sisältöä on uskomattoman paljon, mutta Laadusta ei ole silti tingitty. Pelin pituuteen nähden sen pituus–Laatu suhde onkin harvinaisen tasapainoinen. Sarjan myöhemmissä osissa grafiikka muuttui tyypillisen kolmiulotteiseksi, ja siten hahmoilta katosi se eloisuus, joka niiltä löytyi sprite-muodossa. Myös juonesta katosi ytimekkyys, joka huipentui sarjan toisessa osassa. Esimerkiksi viidennen osan juoni on saanut haukkuja sen hitaampaakin hitaammasta alusta. Ylipäänsä koko sarjan juonijatkumo löyheni, ja osat alkoivat tuntua juonellisesti irrallisilta.
Sarjan Laadun ikävästä laskusta huolimatta sen kaksi ensimmäistä osaa ovat ehtaa klassikkoainesta. Varsinkin Suikoden 2 kelpaa japanilaisten roolipelien parhaimmistoon.
– Zinclair