Bittinikkarista kapellimestariksi
Super Mario Bros, The Legend of Zelda, Mega Man, Final Fantasy ja Monkey Island. Mikä näille on yhteistä (paitsi että ne ovat hyviä pelejä)?
No tietysti niiden ikimuistoiset musiikit, joista on järjestetty jopa omia konsertteja. Toinen asia mikä niitä yhdistää on se, millaista niiden musiikki on: tietokoneella tehtyä, niin kutsuttua ”bittimusiikkia”. Tämäntyyppinen musiikki syntyi luonnollisesti teknologian rajoitteista, kun ”oikeaa” musiikkia ei pystytty tuottamaan sen ajan tietokoneilla tai pelikonsoleilla. Tämä pakotti säveltäjät tutustumaan tietokoneiden äänijärjestelmiin ja ohjelmointiin enemmän kuin perinpohjaisesti. Näin oli syntynyt aivan uudenlainen musiikkilaji, joka perustui tietokoneiden äänimaailmaan. Parhaimmillaan syntyi teoksia, joita akustisilla soittimilla ei edes olisi pystynyt tuottamaan, kuten Martin Galwayn nerokas, yli 10-minuuttinen teema Parallax-tietokonepeliin. Jo vuonna 1986 pelimusiikki saattoi siis olla taidetta.
Ainutlaatuisen äänimaailman lisäksi se, mikä bittimusiikista teki niin hyvän, oli selkeät ja tarttuvat melodiat. Koska äänijärjestelmät eivät yleensä pystyneet toistamaan useita ääniä yhtä aikaa, monet kappaleet piti säveltää yksiäänisiksi. Tämän takia musiikki ei voinut perustua vain pelkkään tunnelmaa luovaan ”ambienttiin” sointuharmoniaan, vaan tarvittiin yksi selkeä ja tarttuva bittibiitti. Lisäksi rajallisen muistin takia monet pelit sisälsivät vain yhden tai pari kipaletta, joten paine hyvän musiikin tekoon oli kova. Lopputuloksena saatiinkin sitten roppakaupalla klassikoita, jotka ovat kestäneet aikaa aina tähän päivään saakka.
Välttämättömästä uhanalaiseksi
Kun CD-levyt yleistyivät videopelien levitysmuotona 1990-luvulla, pelimusiikki koki valtavan muutoksen: nyt mikä tahansa CD-tasoinen musiikki kelpasi pelin taustalle, eikä äänimaailman tarvinnut rajoittua tietokoneiden omiin ääniin. Nopeasti ajateltuna tämä olisi vain hyvä asia – ikään kuin kaikki rajoitukset olisivat poistuneet. Bittimusiikille tämä kuitenkin koitui turmioksi, sillä ”tavallinen” CD-musiikki oli paljon suositumpaa ja tutumman kuuloista verrattuna tietokoneiden outoon ja jopa pelottavaan äänimaailmaan. Rob Hubbard ja muut kuuluisat bittimusiikin luojat vaihtoivat leiriä – eivätkä välttämättä kovin suurella menestyksellä.
Bittimusiikin kadotessa valtavirrasta pelimusiikin laatu ei kuitenkaan kärsinyt hirveästi, sillä 90-luvullakin syntyi monia mestariteoksia. Kaikkialle tunkeutuvasta teknojytästä huolimatta monet pelit sisälsivät harvinaisempiakin tyylilajeja, kuten oopperamusiikkia (Heroes of Might and Magic 2, 1996) ja klassista kuoromusiikkia (Fantasy General, 1996). Bittimusiikkia ei myöskään kuopattu kokonaan, sillä sen tuotantoa jatkoivat monet tavalliset pulliaiset ns. tracker-ohjelmilla, joilla oli kätevä tuottaa musiikkia käyttäen bittimusiikin äänimaailmaa, joka ei vaatinut paljon muistitilaa. Lisäksi tracker-musiikki sai suuren jalansijan demoskenessä.
Uuden vuosituhannen haasteet
2000-luvulle siirtyminen ei pelimusiikilla mennyt ihan putkeen. Suureksi vaikuttajaksi monelle pelisäveltäjälle muodostui elokuvamusiikki, mikä kulkee rinta rinnan videopelien muuttumisessa jatkuvasti elokuvamaisemmiksi. Mukana on myös toinen 2000-luvun ilmiö musiikkirintamalla, eli tarttuvien melodioiden väistyminen ambientin äänimaailman tieltä, ikään kuin musiikista olisi tarkoitus tehdä mahdollisimman huomaamatonta. Ambienttia äänimaailmaa voidaan kyllä käyttää tehokkaana tunnelmanluojana, kuten esimerkiksi Silent Hill -pelisarjassa ja Looking Glass Studiosin peleissä. Hyvä esimerkki taas ambient-tyylisestä musiikista on alkuperäinen Tomb Raider : pelissä on kokonaisuudessaan vain muutama oikea musiikkikappale, mutta ne kaikki ovat kauniita ja hyvällä tavalla minimalistisia. Suurimmassa osassa peliä kuuluu musiikin sijasta erilaisia luonnon ääniä tuulen huminasta astetta yliluonnollisempiin ja mystisempiin ulvaisuihin.
Miksi ambient-tyylinen pelimusiikki on sitten yleistynyt? Yleisin kuulemani syy on se, että musiikki vie liikaa huomiota pois pelaamisesta; toisin sanoen musiikin on oltava mahdollisimman mitäänsanomatonta, jotta se olisi hyvää pelimusiikkia. Millä tavalla hyvä musiikki kuitenkin häiritsisi itse pelaamista? Onko muka kesken peluun pakko laittaa tanssiksi hyvän biitin tahtiin? En ole elämässäni koskaan pelannut peliä, jossa musiikki olisi liian hyvää. Mielestäni ainoa häiritsevä musiikki on huono musiikki, siis musiikki joka oikeasti on huonoa. Hyvä musiikki sopii peliin kuin peliin – vain harvoin musiikki on niin erityistä, että se voisi häiritä väärässä kohdassa.
Jos roolimallina on pakko olla elokuvamusiikki, niin miksei valita vaikkapa John Williamsin 70- ja 80-lukujen tuotanto? Jokaisella miehen säveltämällä elokuvalla oli tarttuva ja ajaton pääteema, ja tarttuvia melodioita löytyi muistakin kuin pelkistä pääteemoista, kuten Star Warsissa. Valtaosa nykyisestä pelimusiikista on kuitenkin ”hanszimmermäistä” ambient-musiikkia, jossa torvet ja kuoro huutavat täysillä ”elämää suurempaa” musiikkia, joka menee korvasta sisään ja toisesta ulos ilman, että mitään jäisi mieleen. Hyvä esimerkki tällaisen tyylin käyttäjästä pelimusiikin maailmassa on Jeremy "Soulless" Soule, joka on säveltänyt mm. The Elder Scrolls -pelisarjan kolmeen viimeisimpään osaan. Morrowindin pääteema on kyllä ihan kaunis ja mieleen jäävä, mutta siihen se sitten jääkin. Oblivionin ja Skyrimin pääteemat ovat suurilta osin vain muunnelmia Morrowindin pääteemasta, eikä muuta sitten löydykään. Eric Heberlingin sävellykset sarjan varhaisemmissa osissa olivat bittimusiikin tapaan yksinkertaisia, mutta tarttuvia kipaleita, jotka lisäksi olivat tyyli- ja tunnelmapuoleltaan erittäin monipuolisia.
Hyvänä esimerkkinä videopelisäveltäjän roolin muuttumisesta toimii Nobuo Uematsu, joka oli/on monien mielestä (allekirjoittanut mukaan lukien) videopelimusiikin kirkkaimpia tähtiä ja jonka ansiosta Final Fantasy on pelimusiikiltaan ehkäpä kaikkien aikojen paras pelisarja. Valitettavasti kehityksen myötä on Nobuokin jo siirtynyt Viimeisistä fantasioista ja bittimusiikista muiden pelien ja orkesterimusiikin pariin – tuttuun tapaan vaihtelevalla menestyksellä. Nobuon uusimmat sävellykset mahtipontisine rock-orkestereineen jäävät kirkkaasti kauas miehen NES- ja SNES-aikojen melodiarikkaasta bittimusiikista. Eräänlainen laadullinen muutos tapahtui jo Final Fantasy IX:n kohdalla, jonka kappaleista suurin osa jättää kylmäksi, muutamaa mainiota poikkeusta lukuun ottamatta. Toisaalta Nobuon mielestä IX:n musiikki on hänen parhaimmistoaan, joten ehkäpä maestroon purevat vähemmän tarttuvat kipaleet.
Mitäpä tästä kaikesta voisi sitten päätellä? Ehkäpä kapellimestarin puikkoihin siirtyminen on ollut monelle pelimuusikolle yksinkertaisesti liian kova pala purtavaksi. Bittimusiikki ei kuitenkaan koskaan ole täysin poistunut muodista, joten toivoa sopii, että uusia mestariteoksia ja korvamatoja syntyy vielä.
– Zinclair