Toisvisio

Euroviisuista Neuroviisuiksi

Yli puoli vuosisataa sitten sai alkunsa Euroviisut, tuo San Remon musiikkifestivaaleista kehittynyt, koko Euroopan kattava sävellys- ja laulukilpailu. 2000-luvulla kilpailun suosio on vain kasvanut, mutta toisaalta mielipiteet sen tasosta vaihtelevat laidasta laitaan.

Nykyviisuja on syytetty muun muassa poliittisesta vehkeilystä, farssimaisuudesta sekä viisuja varta vasten sävelletystä ”viisuhumpasta”. Viisut ovatkin historian saatossa synnyttäneet oman kulttuurin, mitä ulkopuoliset eivät helposti ymmärrä. Minäkin kuuluin näihin ulkopuolisiin, kunnes minua muutama vuosi sitten puri viisukärpänen. Tai no, osa minua kuuluu vieläkin näihin ulkopuolisiin. Selitänpä vähän tarkemmin.

Aikaisemmin viisut eivät siis kiinnostaneet minua yhtään enkä luonnollisesti seurannut niitä. Tietenkään Lordin voittoa ei voinut olla huomaamatta, mutta se ei silti herättänyt kiinnostustani kisoja kohtaan. Vuosia myöhemmin aloin kiinnostua menneiden viisujen voittokappaleista huomattuani, että suuri osa niistä on varsin tunnettuja klassikoita. Tällöin minua alkoi kiinnostaa selvittää muitakin viisukappaleita. Pian minulle selvisi, että alun perin viisuissa oli pakko laulaa oman maansa virallisella kielellä. Lisäksi paljastui, että esityksissä käytettiin elävää orkesteria ja jokaisella maalla oli oma kapellimestarinsa. Tarkemmin ottaen nämä säännöt olivat voimassa vuosina 1956–1998, poikkeuksena 1973–1976, jolloin jokainen maa sai laulaa edustuskappaleensa englanniksi (etunenässä tietenkin Suomi, vaikka karsintaesityksissä kappaleet laulettiin vielä suomeksi). Miksi näin ei ole enää menetelty 2000-luvulla?

Politiikkaa läpi vuosikymmenten

Pelkästä politiikasta se ei voi olla kiinni. Tällaisista kisoista politisointia on mahdotonta kitkeä pois, ja niinpä sitä on ollut mukana jo alusta asti. 1960-luku oli täynnä boikotointia erinäisistä syistä, huipentumana vuosi 1970, jolloin Pohjoismaat, Itävalta ja Portugali jättäytyivät kilpailusta kokonaan pois, syynä edellisvuoden yhteisvoitto neljän maan kesken. 1970-luvulla mukaan astuivat ensimmäiset "pilaviisut" eli kappaleet, jotka pilkkasivat niin Euroviisuja kuin musiikkiteollisuutta kokonaisuudessaan.

Tämän jälkeen suuria kuohuja ei poliittiselta rintamalta tullut pitkään aikaan, kunnes 1990-luvun lopulla viisut alkoivat muotoutua nykyiseen tyyliinsä. Erityisesti kielipolitiikan vapautuminen, nuorempi yleisö, itäblokista vapautuneiden uusien valtioiden osallistuminen ja puhelinäänestyksen mukaanotto alkoivat vaikuttaa maiden pistesaaliisiin. Kun aikaisemmin pisteet antoi pelkästään jokaista maata edustava ”arvovaltainen” tuomaristo, jopa taiteellisimmilla kappaleilla oli mahdollisuuksia hyviin sijoihin. Nyt sohvaperunoilla oli mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen, jolloin voittajaksi valikoituu yleensä joko laskelmoitu pop-kipale näyttävän esittäjän kera tai sensaatiohakuinen median suosikki. Euroviisujen tunnetuin ja arvostetuin kommentaattori–juontaja Terry Wogan lopetti vuosikymmeniä kestäneen viisu-uransa vuonna 2008 kyllästyttyään kilpailun nykyiseen poliittiseen pelleilyyn ja farssimaiseen luonteeseen.

Muuttuva musiikki

Millä tavalla itse musiikki on sitten muuttunut viisuissa? Alkuaikoina pääroolissa olivat säveltäjä ja itse kappale – edes esittäjällä ei ollut niin väliä. Suuret orkesterit kapellimestareineen tukivat esityksiä, eikä taustanauhoista ollut vielä puhettakaan. 1970-luvulla hyväksyttiin taustanauhojen käyttö ja syntetisaattorit, mutta orkesterin asema pysyi tärkeänä. Samaan aikaan varsinaisen sävellyksen lisäksi alettiin panostaa esitykseen ja kokoonpanoon, ja pian lavalla nähtiin muotiasuihin pukeutuneiden laulajien lisäksi taustatanssijoita ja muuta tilpehtööriä. Näin meneteltiin sitten taas pitkälle 1990-luvun loppua kohden, kunnes vuonna 1999 elävä musiikki laulajia lukuun ottamatta jätettiin pois.

2000-luvulla lavashow’n merkitys on vain korostunut, yleensä suuren kohun ympäröimänä. Tässä kuitenkin pätee vanha viisaus: kun sisältö jää vajaaksi, peitetään se korealla ulkoasulla. Esimerkiksi Ranskan vuoden 1991 edustuskappaleen esitys on hieno ja yksinkertainen ilman farssimaisuutta. Ei mitään suurta lavashow’ta, joka veisi huomion itse kappaleesta pois. Italian edustuskappaleet vuosina 1964, 1974 ja 1984 taas perustuivat pelkästään sisältöön, joka onkin Euroviisujen Laadukkainta. Viisuhistoriaan mahtuu suuria ikivihreitä, eikä kaikki ole 2000-luvun ylipirteää kitschiä tai melankolista kannanottoa ajankohtaisuuksiin.

Äidinkielellä vai ei?

Lopuksi vielä vähän kielipolitiikasta. Alun perin viisuissa oli siis tarkoitus laulaa omalla äidinkielellä. Ongelmatonta tämä ei koskaan ollut, sillä menestyneimmät viisut laulettiin lähes aina kielillä, joilla oli paljon puhujia, kuten englanniksi, ranskaksi tai ruotsiksi. Omasta mielestäni ainakin Ison-Britannian esitysten hyvä menestys johtui kuitenkin yksinkertaisesti siitä syystä, että ne olivat oikeasti hyviä kappaleita. Kokeiltiinhan Suomen esityksessä käyttää ruotsin kieltä vuonna 1990, mutta lopputuloksena oli jaettu viimeinen sija Norjan kanssa. Toisaalta Suomen vuoden 1989 edustuskappale La dolce vita sijoittui hienosti seitsemännelle sijalle, vaikka se nimestään huolimatta oli täysin suomenkielinen. Kappaleen flamencomaisella tyylillä saattoi toki olla vaikutusta, varsinkin Etelä-Euroopan maihin.

Euroviisut siis muuttuivat vain muutamassa vuodessa pukujuhlista festaribileiksi täynnä toinen toistaan shokeeraavampia esityksiä. Ei siis tule yllätyksenä, että en välitä 2000-luvun viisuista, vaan kuuntelen mieluummin vanhempia vuosikertoja. Mitähän tapahtuisi, jos lavalle astuisikin mustassa puvussa ja vetäisi kunnon chansonin? Nykyisissä Neuroviisuissa se saattaisi jopa olla radikaalisempaa kuin tavaksi muodostunut paljas pinta ja mediakoneiston kietominen pikkusormen ympärille.

3.2.2023 – Zinclair