Toisvisio

Asiaa ankoista

Tästä loputtoman mielenkiintoisesta sarjakuvasta olen koonnut lyhyen listan mielipiteistäni liittyen tekijöihin ja julkaisuihin.

Ankantekijät

Ankka- ja hiiritaiteilijoita on niin valtava lista, että olen valinnut tähän kaikkien merkittävimmät ja mielenkiintoisimmat aikajärjestyksessä:

Al Taliaferro

Ensimmäinen merkittävä Aku Ankka -sarjakuvapiirtäjä, kaikkein tunnetuin sanomalehtistripeistään. Loi vakaan perustan Akun hahmolle ja sukulaisille.

Floyd Gottfredson

Ensimmäinen merkittävä Mikki Hiiri -tarinoiden tekijä, jonka 1930–1940-lukujen jatkuvajuonisia seikkailukertomuksia pidetään hiirisarjakuvien parhaimmistona. Vaikka Gottfredson edesauttoikin Mikin muutosta rasavillistä poikamiehestä tyyneksi salapoliisiksi, ei hänen tarinoistaan kuitenkaan koskaan puuttunut jännitystä – asia, mikä monelta myöhemmältä hiiritarinoitsijalta on unohtunut. Esimerkiksi Gottfredsonin luoma Mustakaapu oli alun perin älykäs ja herkkätunteinen tappaja mutta on uudemmissa sarjoissa pahimmillaan alennettu kaapuaan silittäväksi karvasääreksi.

Carl Barks

Tämä herra ei varmasti paljon esittelyä kaipaa – Barks kun on ankkapiireissä yhtä väitelty henkilö kuin itse Walt. Oli Barksin piirustustyylistä, tarinankerronnasta tai ajatusmaailmasta mitä mieltä tahansa, sitä ei voi kiistää, että Barks oli, on ja tulee olemaan ankkahistorian merkittävin tekijä. Barks hioi Akun luonteen nykyiselleen, loi lähes kaikki edelleen käytössä olevat tarinatyypit (aarteenetsintätarinat, Aku menestyy ja lopulta munaa itsensä ym.) ja ylipäänsä syvensi ankkatarinat vakavasti otettavaksi viihteeksi. 1950-luvulla pahamaineisen Comics Coden jyllätessä ala-arvoisena pidettyä funny animal -genreä edustavat Barksin hengentuotteet pääsivät huoletta valvovien silmien alta, ja siten ne ironisesti edustavatkin aikakauden realistisempaa sarjakuvatuotantoa. Juuri 50-luvun alkua ja puoliväliä pidetään Barksin kultakautena (Tyhjälän joulu, Takaisin Klondikeen, Ovela Roope-setä, Höpsismi), vaikka 60-luvultakin toki löytyy monia klassikoita (Kultaa ja kalavelkoja, Kohtalokas loru). Ankkamestarin mielikuvituksesta on lähtöisin moni merkittävä hahmo, kuten Roope Ankka, Karhukopla ja Pelle Peloton. Ja kaikki tämä ilman pienintäkään hajua, että vuosikymmenten päästä häntä juhlittaisiin elämää suurempana sankarina.

Romano Scarpa

"Italian Barks", jonka 50-luvun ankka- ja hiiritarinoita pidetään klassikoina siinä missä Barksinkin. Myös Scarpa loi monia tunnettuja hahmoja, kuten Riitta Hanhen ja Hertan. Uraakin Scarpalla riitti: harva ihminen voi väittää tehneensä jatko-osan 40 vuotta vanhalle tarinalleen. Muutenkin Scarpalta löytyi intoa vielä vanhuudenpäivinään, minkä todistaa hänen piirtämänsä ja käsikirjoittamansa 256-sivuinen Soul 1988.

Manuel Gonzales

Hiiriuniversumin hahmoja on tunnetusti vaikea pitää suurena huumorinlähteenä, mutta Gonzalesin yksisivuisten vitsisarjojen menestyksen takana onkin yleensä puhdas absurdismi.

Tony Strobl & Paul Murry

Strobl ja Murry pitivät lähes yksistään ankka- ja hiiritarinoiden tasoa yllä 1960–1970-luvuilla – aikakaudella, jolloin ankkoja piirtämään palkattiin kaikenlaista epämääräistä porukkaa. Toisaalta monet näidenkin herrojen tarinoista ovat ehkä vähän lapsekkaita, eivätkä ne aivan yllä Barksin tai Gottfredsonin tasolle.

Giorgio Cavazzano

Cavazzanoa pidetään Scarpan jälkeen Italian suurimpana Disney-nimenä. Ihan kivoja tarinoita maestrolta kyllä löytyy, vaikka monessa esiintyykin kyseenalainen Pehmis-Roope.

Massimo De Vita

Kolmas suuri italialaistekijä ansaitsee huomiota, jos ei muulla perusteella, niin ainakin Pohjola-trilogialla (AATK 129), joka on Disney-fantasiaa parhaimmillaan ja harvoja taskaritarinoita, joka ensimmäistä kertaa lukiessani oikeasti imaisi mukaansa.

Vicar

Vicarin piirustusjälki yksinkertaistui nopeasti varhaisvuosistaan, mutta tehotuotannostaan huolimatta hän onnistui pitämään tunnistettavan perustasonsa uransa loppuun asti.

Daniel Branca

Brancalla oli ankkataiteilijoista ehkäpä kaikkein eloisin ja lennokkain piirustustyyli, joka saa tylsimmänkin tarinan jäämään mieleen.

Jukka Murtosaari

Murtosaari oli mahdollisesti ensimmäinen suomalainen virallinen Disney-taitelija. Koska Murtosaari teki lähinnä kansikuvia ja muita yksittäisiä piirroksia sarjakuvien sijaan, on hän ikävästi jäänyt taka-alalle ankkapiireissä.

Don Rosa

Rosan alkutaival Suomessa Akkarin vuosikerrassa 1990 oli vielä rönsyistä ja lukijapalaute varsin kirjavaa. Vuoden 1991 lopulla julkaistu luonnonsuojelutarina Windigojen mailla sitten aukaisi menestyshanan, eikä Barksin jälkeen kenellekään muulle ole suotu niin paljoa suitsutusta kun Rosalle. Barksiltakin löytyy muutama liukuhihnatuotos, mutta Don Rosan jok'ikinen tarina on loppuun asti hiottu yksilö. Harva on edes huomannut, että Rosan tarinat sijoittuvat 1950-luvulle Barksin aikaan, jolloin Rosa itsekin oli vasta pikkupoika. Rosan ajattomissa tarinoissa ei koskaan käsitellä mitään hetken ilmiöitä – kukaan ei tanssi taustalla Macarenaa eikä stereoista kaiu Maustemimmit. Kaikesta tästä huolimatta Rosan tarinat ja hahmot koskettavat enemmän kuin muiden tekijöiden nykyaikaan sijoittuvat keskinkertaisuudet. Rosa on mainio esimerkki siitä, että parhaimmat ankantekijät ovat epädisneymäisiä. Disney-yhtiön näkökulmasta Barks ja Rosa olivat kapinallisia, pahoja poikia. Barksille Disney sentään antoi varsin vahvan autonomian omiin töihinsä, mutta Rosan koko ura oli kivikkoista, ja suuresta menestyksestään huolimatta julkaisijat ja kustantajat hiostivat häntä uransa loppupuolella entistä enemmän. Lopputuloksena oli sitten katastrofaalinen menetys ankkamaailmalle.

Kari Korhonen

Korhosen rento tyyli ei välttämättä pure kaikkiin, mutta miehen käsikirjoitukset sen sijaan purevat läpi teräksenkin. Monet Korhosen tarinat antavat lukijalle oikeasti jotakin ajateltavaa, mikä on ankkapiireissä valitettavan harvinaista.

Casty

Mahdollisesti neljäs suuri italialaistekijä Gottfredsonin ja Scarpan jalanjäljissä, jonka töistä ei ainakaan puutu kunnianhimoa. Rosan tapaan Casty on niin ikään kirjoittanut jatkotarinoita näiden kahden mestarin klassikoille, mutta on hän rustannut omiakin sarjoja. Pikkumiinuksena Castykin olisi voinut sijoittaa tarinansa nykyajan sijasta edeltäjiensä aikaan 1950-luvulle Rosan tavoin.

Markku Kivekäs

Akkarin entisen päätoimittaja Markku Kivekkään ennenaikainen kuolema vuonna 2008 harmittaa edelleen. Olihan hän sentään Suomen tunnetuin Disney-asiantuntija ja niitä harvoja suomalaisia, joka on ollut kasvokkain itsensä Waltin kanssa. Hän oli myös perinteisten, käsintehtyjen 2D-piirrettyjen puolestapuhuja.

Ankkajulkaisut

Tässä muutamia mielipiteitäni erilaisista ankkamaailman sarjakuvajulkaisuista:

Aku Ankka -lehti

1950-lukua on pidetty tämän kuvasarjalehden kultakautena ja silloinkin lähinnä vain Barksin teosten vuoksi, koska suuri osa muusta tuotannosta oli pikkulapsille suunnattua Pikku Hukka -tason hupia. Tätä logiikkaa noudattaen Akkarin toinen kulta-aika, tai ainakin hopea-aika, on 1990-luku, jolloin Barksin manttelinperijä Don Rosa oli virkeimmillään. Aivan kuten Barksin klassikot 50-luvulla, ovat Don Rosan tarinat kuin toisesta (paremmasta) maailmasta, kunnes seuraavalla sivulla vaaniva Veli Kani palauttaa käpäläniskulla takaisin kylmään todellisuuteen. Lapset ovat toki aina olleet Akkarin suurin kohderyhmä, mutta Barksin ja Rosan tuotoksissa on huomattavaa, että ne viihdyttävät sekä lapsia että myös aikuisempaa lukijakuntaa. Harmi vain, että tällainen yhtälailla aikuisille että lapsille sopiva viihde on edelleenkin harvinaista herkkua.

Aku Ankan Taskukirja

Vanhemmissa piireissä Taskarin numerot 1–100 ovat yleensä se juttu. Tämä ei tietenkään tarkoita, että loput 400 sopisivat vain jätepaperiksi, mutta Akkarin tapaan hyviä sarjoja on ripoteltu peruskauran sekaan harvakseltaan. Vaikka vanhoistakin numeroista löytyy reippaita rimanalituksia, niin Akkarin perusdisneymäisiin tuotoksiin verrattuna niiden inhorealistiset tarinat, joissa voittajat voittavat ja häviäjät häviävät eikä oikeudenmukaisuutta tunneta, ovat virkistävää vaihtelua. Ei ihme, että Taskarit ovat niin menestyneet Suomessa, sillä nämä käyvät jonkinasteisesta katarsiksesta (onneksi eivät kuitenkaan kataraktasta). Mustaakin huumoria löytyy, kuten Roopen ainaiset itsemurhahankkeet. Monelle on jäänyt mieleen tuoreempi, Rune Meiklen tekemä "uusklassikko" Haaksirikko (AATK 326), jonka psykedeelisestä, pelottavasta ja kaksimielisestä kuvastosta löytyy vanhojen Taskareiden tunnelmaa. Muita huomionarvoisia sarjoja on Taskarin numeron 90 Ankkojen historiasta kertova tarinasarja ajalta ennen Don Rosan versiota, numeron 317 steampunk-henkinen Täydellä höyryllä -trilogia, ja useissa numeroissa ollut Hessun kirjalliset keskiviikot -sarja harvinaisen toimivalla huumorillaan. Mainittava on myös ankka- ja hiiriversiot maailmankirjallisuuden klassikoista, joihin kuuluu mm. Leo Tolstoin Sota ja rauha, Victor Hugon Kurjat ja Stephenie Meyerin Twilight. Uudemmissa Taskareissa Tuplanolla-seikkailut ja Castyn hiiritarinat eroavat kunnianhimoisilla tarinoillaan ja kerronnallaan. Tuplanollassa ja muissa erikoistarinoissa (Taikaviitta 2000 ym.) on kuitenkin ongelmana, että ne eroavat liikaa ankkamaailmasta. Jos Akun hahmon vaihtaisi toiseen, kelpaisi Tuplanolla aivan omaksi sarjakuvakseen. Muutenkin ankkamaisiin agenttiseikkailuihin sopii paremmin vanhoissa Taskareissa oleva Roger Moore -tyylinen kevyt hulluttelu kuin Tuplanollan Daniel Graig -tyylinen realistinen synkistely.

Roope-setä -lehti

Vaikka ankkajulkaisut ovatkin reippaan trimmauksen tarpeessa aiemmin mainituista syistä johtuen, niin Roope-setä -lehden loppuminen on silti jokseenkin harmillista. Lehti oli kaikkein persoonallisin Disney-julkaisu Suomessa, varsinkin toimitussihteeri Pekka Tuliaran aikakaudella: Visukintun päiväkirjat ja Klubimestarin tiedotukset antoivat lehdelle aidosti "roopemaisen" ilmapiirin. Vuonna 2004 Tuliara jäi eläkkeelle ja lehteä uudistettiin. Valitettavasti samalla katosi lehden suurin vahvuus, vaikka satunnaisia artikkeleita ja tietosivuja Akkarin tavoin vielä ilmestyikin.

Roope Ankan Elämä ja teot

Tämä Don Rosan Will Eisner -palkittu Roope Ankan historiikki saattaa olla historian paras ankkajulkaisu ja varsin merkittävä teos ihan Disney-tasollakin. Toisin kuin Disneyn yleensä putipuhtaat sankarit, Rosa uskalsi esittää Roopen pimeämmätkin puolet ja niiden seuraukset. Rosa muokkasikin Roopesta yhden syvällisimmistä Disney-hahmoista, ja allekirjoitan sen väitteen, että Roopen ja Kultu Kimalluksen romanssi on Disneyn historian kaunein ja koskettavin kaikessa realistisessa epätäydellisyydessään.

Kritiikkiä ja tulevaisuutta

Ankkajulkaisujen suurimpana ongelmana alusta alkaen on ollut niiden äärimmäinen laadun vaihtelu. Julkaisijoilla ei näytä olevan erityisempää laadunvalvontaa, vaan kaikki tarinat kelpaavat, kunhan ne sopivat Disney-muottiin. Lisäksi 2000-luvulla yleistynyt ilmiö on tarinoiden sivumäärän pienentyminen. Tätä muutosta on kritisoinut muun muassa Don Rosa, ja kustantajien jatkuva painostus tehdä lyhyempiä tarinoita olikin yksi niistä syistä, miksi Rosa lopetti uransa. Syytä tähän ilmiöön ei tarvitse kauaa miettiä: vähemmän sivuja -> vähemmän työaikaa per tarina -> enemmän tarinoita per tekijä. Niin se vain taitaa olla, että kun liukuhihnan on kerran käynnistänyt, ei sitä pysäytä mikään.

Millainen on ankkojen tulevaisuus? On jokseenkin mahdotonta olla huolestumatta siitä tosiseikasta, että ankka- ja hiirimaailman "suurmestareita" (Carl Barks, Don Rosa, Romano Scarpa) ei enää ole, ja monet "mestaritkin" (Branca, Vicar, De Vita, Gavazzano, Daan Jippes, Marco Rota) ovat jo eläkkeellä tai poistuneet keskuudestamme pysyvästi. Taliaferro–Barks–Rosa -linjalle ei ole näillä näkymin tulossa jatkajaa, joten tätä "virallista ankkakaanonia" ei ole kukaan kehittämässä eteenpäin. Toisaalta, kuka haluaisi olla Rosan tavoin aliarvostettu, alipalkattu ja Ali Rawid-Duh? Ovatko ankkajulkaisut siis palanneet 1960–1980-lukujen hiljaiseloon?

3.2.2023 – Zinclair